Aiotko isona prinsessaksi? Älä lannistu, neuvoo oman lapsuuden unelmansa saavuttanut

Lapsuuden unelma-ammatti unohtuu ja jää toteutumatta monilla aikuisuudessa. Unelmansa toteuttaneet kannustavat kuitenkin seuraavaan haaveitaan ja tekemään töitä unelmansa eteen.

Osallistu
Paperinukke aikuisen kädessä.
Heli Kaski / Yle

Poliisi, leipuri, pappi, opettaja... nämä ovat ammatteja, joista moni suomalainen haaveili lapsena. Ammatit myös nousivat esille Ylen verkkokeskustelussa, kun kysyimme, mistä ammatista haaveilit lapsuudessa ja kuinka hyvin haave toteutui.

Perinteisten haaveammattien lisäksi vastaajat unelmoivat lapsena hieman erikoisemmista ammateista kuten prinsessa, noita-akka tai Tarzan. Moni ammatti on ollut aikuisena myös hankala toteuttaa.

Halusin Saksan liittokansleriksi. Näin 28-vuotiaana en ole enää järin toiveikas suunnitelman onnistumisen suhteen.

Minusta piti tulla juoksija, uusi mattinykänen, prinsessa (tottakai) sekä malli.

Monilla realistinenkin haaveammatti on aikuisiällä vaihtunut toiseen. Papista haaveilevasta tuli tiedottaja ja esimerkiksi opettajahaave muuttui teurastajan ammatiksi.

Halusin pienenä rajaseutupapiksi. Ei tullut pappia eikä lukkaria, tie vei tiedotusalalle, mutta molempia edellä mainittuja ammatteja arvostan kyllä suuresti.

En muista mulla olleen mitään varsinaista toiveammattia mutta luin pienenä autolehtiä innokkaasti ja ajattelin että olisipa kiva olla koeajamassa ja vertailemassa autoja. Tänä päivänä olen kuitenkin mekaanisessa metsäteollisuudessa tuotantotyöntekijänä.

Unelmien eteen tehtävä töitä

Yksi lapsuuden unelma-ammattinsa toteuttanut on siilinjärveläislähtöinen tangokuningatar Heidi Pakarinen, joka on käytännössä aina tiennyt haluavansa laulajaksi. Ensimmäiset esiintymiset hän teki jo 3-vuotiaana Jännevirralla äitienpäivän juhlassa.

– Kyllä se ykköshaave ja toive oli, kuvittelin jo pienenä olevani laulaja. Musiikki ja laulaminen on ollut aina hirveen lähellä perheen kautta ja siksi tuntunut luonnolliselta elättää toiveita laulajan ammatista, Pakarinen muistelee.

Jos unelmiinsa ei usko, ei niitä voi koskaan saavuttaakaan.

Heidi Pakarinen

Hän sanoo rakastaneensa aina esiintymistä, mutta tie unelman toteuttamiseksi ei ole ollut helppo ja töitä on joutunut tekemään paljon haaveensa eteen.

– Tietenkin unelman tavoittelemiseen on liittynyt paljon pettymyksiä ja karvaita kyyneliä. Kaikki vastoinkäymiset kuitenkin voimistaa ihmistä ja itse olen aina uskonut unelmiin. Jos unelmiinsa ei usko, ei niitä voi koskaan saavuttaakaan.

Osa unelma-ammatista toteutui

Moni keskusteluun osallistunut pohti kuitenkin sitä, millä tavalla lapsuuden haaveammatin ominaisuudet löytyvät myös nykyisestä työstä. Esimerkiksi auttamisesta ja prinsessan urasta haaveileva päätyi auttamaan ihmisiä sairaanhoitajana. Poliisina itsensä lapsena nähnyt päätyi valtiolle – ei poliisiksi, vaan verokarhuksi.

Poliisi piti meikäläisestä tulla mutta verokarhuksi päädyin. No, valtiolla kuitenkin.

Piti tulla arkeologi, mutta tulikin maanviljelijä. Eräs tuttava sitä heittikin, että maatahan siinä kaivat kuitenkin, vaikkakin eri vermeillä.

Toisilla lapsuuden inhokkiammatista tulikin lopulta tulevaisuuden ammatti.

Muistan, kun juteltiin opon kans yläasteella tulevaisuuden suunnitelmista. "En ainakaan opettajaksi", vannoin. 12 vuotta myöhemmin olin opettaja!

Keskustelun perusteella kaikilla ei edes ole ollut lapsuudessa haaveammattia – tai sitä ei ainakaan enää muisteta. Kun esimerkiksi yläasteella on keksitty kiinnostava ammatti, sen eteen on alettu tehdä töitä.

Äitini kysyi minulta, kun olin 15- vuotias, että minkä ammatin valitsisit, hän luetteli kymmenkunta eri ammattia. Valitsin ravintolatyöntekijän ammatin, koska isäni johti useita ravintoloita, joissa olin käynyt tutustumiskäynnillä. Aloitin keittiöharjoittelijana, kävin ravintolakoulun kokki- ja tarjoilulinjan. Työskentelin Helsinkiläisissä ravintoloissa ensin kokkina, sitten tarjoilijana. Työskentelin myös Ruotsissa muutaman vuoden. Myöhemmin työskentelin hovimestrina, ravintolapäällikkönä ja apulaisjohtajana, konsulttina ja kouluttajana eri ravintoloissa ja hotelleissa.

Ohi ajava poliisiauto kiinnosti jo lapsena

Myös pohjoissavolainen Jarno Tervakoski on tehnyt töitä unelmansa eteen. Hän on tiennyt lähes aina, mitä haluaa tehdä isona. Tervakoskesta tuli poliisi ja vanhempi konstaapeli – aivan kuten hän haaveili.

– Aina lapsena kun näki, että poliisiauto menee pillit päällä johonkin paikkaan, tuli olo että minäkin haluan tehdä tuota. Isovanhemmat kertoivat monesti, että puhuin aina poliisin ammatista. Nuorempana kiehtoi ajatus ihmisten auttamisesta ja monipuolisista työtehtävistä, Tervakoski muistelee.

Hän alkoi tosissaan miettiä poliisin uraa yläasteella, mutta armeijan jälkeen työllistyi vielä puolustusvoimiin ja rajavartiostoon. Sen jälkeen Tervakoski haki poliisikouluun, ja pääsi sinne.

– Kyllä se työ on ollut sitä minä silloin aikanaan ajattelin, ainoastaan ehkä positiivisia asioita tullut lisää. Olen huomannut työssä enemmän sitä monimuotoisuutta ja työtehtävien laajuutta. Ammatissa voi erikoistua ja ammattitaitoa voi kehittää paljon.

Eräs nettikeskusteluun osallistunut äitikin arvioi, että oman pojan tulevaisuuden ammatin pystyi arvaamaan jo varhaisessa vaiheessa.

Poika totesi pienempänä että hänestä tulee katulampunvaihtaja lego-rakennusmallin mukaan. Siihen on vielä paljon aikaa; äitin arvio on että jokin nörttipuolen ammattilainen tai matemaatikko hänestä tulee.