Näkökulma: Murretaan ällö äitimyytti!

Minua pelottaa tulla äidiksi. Eikö hyvä äiti voisi olla vähän kevyemmin vai vaatiiko äitiys itsensä uhraamisen?

Kotimaa
Kati Leskinen
Kati Leskinen

Täytin juuri 31 vuotta. Hieno ikä, ajattelen. Itsensä etsimisen tuska on helpottanut, olen kouluni käynyt ja löytänyt mielenkiintoisen työn. Ammatillinen itsetunto on jo kohdillaan, kun työelämässäkin on vierähtänyt tovi. Tuntuu, että me kolmekymppiset naiset pystymme mihin vaan. Nyt on aika tehdä jotain suurta ja keksiä uutta! Innovoida parempi maailma! Me olemme valmiita.

Paitsi että kaikki pamahtavat paksuiksi. Juuri nyt, kun potentiaalimme on suurimmillaan.

Minäkin haluan lapsen. Mutta en sillä hinnalla, minkä se näyttää vaativan.

Tuntuu, että naisen persoona muuttuu äitiyden myötä. Et ole enää sinä itse, olet äiti. Ja äitihän ei voi tehdä mitä tahansa.

Hyvä äiti ei jätä lastaan hoitoon. Se ei tee edes äidille hyvää. Parempi on myös se, että äiti hoitaa lapsen, ei isä. Äiti hoitaa kuitenkin paremmin, hän tietää, mitä lapsi tarvitsee. Hyvä äiti on kotona lapsen kanssa ainakin vuoden.

Raskaana oleva ystäväni kertoi olleensa lounaalla mieskollegoidensa kanssa. Hän kertoi heille, että aikoo jatkaa töitä neljän kuukauden äitiysloman jälkeen. Kotiin vanhempainvapaalle vauvan kanssa jää mies. Lounasseuralaiset kauhistuivat, että eihän se ole mitenkään mahdollista. Naisen paikka on vauvan luona.

– Jos äiti esimerkiksi kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja isä hoitaa lasta, niin tuleeko lapsesta silloin joku friikki, puhkuu ystäväni.

Tuleeko?

Vanhempani laittoivat minut päiväkotiin vähän alle viiden kuukauden ikäisenä. Äidin piti saada opinnot päätökseen ja isän tienata rahaa. Miten tuo "hylkääminen" vaurioitti psyykettäni?

Muistan lapsuuteni turvallisena. Tukiverkostoon kuuluivat myös isovanhemmat, joiden kanssa olin todella läheinen. Nyt ajattelen, että myös heistä tuli vanhempiani, toki eri merkityksessä, mutta silti. Ei minua kukaan hyljännyt, minua hoitivat monet, myös tarhan tädit. Mummi on edelleen kuin toinen äitini. Ei äiti saa siitä pahastua, sehän vain rikastaa minua!

Eikö turvallinen hoiva riitä? Onko äidin hoiva ainoa oikea hoiva? Eikö tärkeintä ole, että vauvan lähellä on ihminen, joka ymmärtää vauvan tarpeita ja vastaa niihin?

Alan uskoa Äitikortti-kirjan kirjoittanutta Anu Silfverbergiä, joka kirjoittaa äitiyden mustasta aukosta.

– Naiset hurahtavat äitiyteen niin, että siitä otetaan identiteetti ja ura. Nähdään, että äitiys on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Sitten aletaan harrastaa liinailua tai kestovaippailua tai kiintymysvanhemmuutta, kertoo kirjailija Ylen haastattelussa.

*Nainenäiti luulee, että kaikkia kiinnostaa hänen vauvansa. *Häntä ei kuitenkaan kiinnosta toisten työjutut tai muut uroteot - mikään ei ole niin tärkeää kuin vauva.

Nainenäiti ihmettelee, miksi ei tee lasta, kun on jo 30. Syyksi ei käy se, että on määräaikaisessa työsuhteessa ja pelkää aikaa "äitiyden jälkeen". Mitä jos en saa töitä? Rapautuvatko aivoni niin, että en edes suoriudu enää töistä? "Lapsi täytyy tehdä, kun haluaa, työt jäävät siinä kakkoseksi". Ei. Mitä jos haluaa molemmat täysillä?

Nainenäiti ajattelee, että minusta tulee parempi ihminen, kun saan lapsia. Lapsettomana en voi ymmärtää elämää oikeasti.

Minua pelottaa tulla äidiksi. Tukehdun äitihysteriaan. En halua uhrata unelmiani ja kunnianhimoani äitiydelle. Eikö äiti voisi olla vähän kevyemmin vai vaatiiko äitiys itsensä uhraamisen?

Miksi naiset sekoavat äitiydestä? Voisiko yhteiskunnan ällön äitimyytin jo purkaa?

Voisimmeko me kolmekymppiset naiset muuttaa kuvaa hyvästä äidistä, tehdä äitivallankumouksen? Tukea toisiamme keksimään ratkaisuja aikaiselle töihinpaluulle? Kannustaa miehiä jäämään vanhempainvapaalle?

Kuka on mukana?