Näkökulma: Nuori ei lusi korkeakoulussa päästäkseen kortistoon

Koulutettu nuori kortistossa on yletöntä tuhlausta. Työttömyys- ja pätkäputket kuluttavat nuoret loppuun. Mitä epävarmuus tekee nuorille, koulutetuille aikuisille, pohtii Yle Turun toimittaja Sarita Blomqvist

Näkökulmat
Sarita Blomqvist

Äkkiseltään tulee mieleen vain kourallinen yliopistokavereita, joilla olisi vakituinen työpaikka. Heidän laskemisekseen ei tarvitse edes molempien käsien sormia. Suurin osa työssäkäyvistä taas pyristelee pätkästä toiseen. Monella on takana yksi jos toinenkin työttömyysjakso. Alan vaihtaminen on ollut toistuva teema useissa illanistujaisissa. Ja nyt siis puhutaan nuorista aikuisista, joilla on takana vuosikausia koulunpenkkiä, korkeakoulututkinto jos toinenkin, kielipäätä ja ihan puhdasta älliä.

Yliopisto oli minulle itsestäänselvä valinta. Valitsin koulun sen perusteella, mitä tilastot näyttivät. Kun kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2006, media-alalla vallitsi hurmoksellinen hype. Tilastot lupasivat kohtuullista palkkaa ja varmaa työpaikkaa.

Kaksi vuotta ja kaikki oli toisin. Vuonna 2008 media-ala levisi kuin löysä lätty. Koko opiskeluaikaani leimasi pelko siitä, etten saa oman alani töitä. Muutin töiden perässä ympäri Suomea. Asuin kuuden vuoden aikana kuudella eri paikkakunnalla ja kahdessa eri maassa. Muutin karkeasti sanottuna hieman alle 20 kertaa. Useimmat opiskelutoverini tekivät samoin.

En voisi kuvitellakaan, että meidän isiemme ja äitiemme sukupolvi pakkaisi kimpsunsa ja kampsunsa vuokrapakettiautoon, ajaisi satoja kilometrejä ja majoittuisi 10 neliön luukussa kolmen kuukauden pätkän vuoksi. Meidän oli pakko muuttaa töiden perässä, koska yksi paikkakunta ei pystynyt tarjoamaan työtä 20 opiskelijalle. Opiskeluaikana oli helppo asennoitua työn jahtaamisen ankeuteen. Sitä luotti siihen, että kun vain saa työkokemusta, vakipaikka löytyy valmistumisen jälkeen. Se luottamus oli niin naiivia, etten tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

*Siihen aikaan, kun jätin graduni tarkastettavaksi, *oli lama nielaissut lähes tuhat toimittajaa. Sen jälkeen media-alaa on kuritettu alvilla ja mainostulojen alamäellä. Media on myös kurittanut itseään typerällä bisneksellä ja ahneudella. Tämän päivän nuori korkeakoulutettu kiittää muutaman kuukauden pätkästä kaikkia mahdollisia henkiolentoja. Vuoden pätkän saanutta taputetaan selkään ja onnitellaan vuolaasti.

Valmistuin keväällä 2012 Jyväskylän yliopistosta hyvillä papereilla ja työkokemuksella. Olin pätkätöissä, mutta matkalla kortistoon. Ellen olisi tullut raskaaksi, olisin ollut työttömänä valmistumisen jälkeen ainakin puoli vuotta. Pelkkään työntekoon en ole koskaan voinut keskittyä, koska koko ajan pitää miettiä, millä perhe elää seuraavan pätkän jälkeen. On totinen fakta, että perheellinen nuori aikuinen, jolla on vakituinen työpaikka, voi paremmin kuin hänen toverinsa, joka ei tiedä, millä maksaa ensi kuun vuokran.

Korkean koulutuksen hankkiminen kuluttaa istumalihaksia, aikaa, hermoja, omaa ja yhteiskunnan rahaa. Ei kukaan viitsi kouluttautua kuutta vuotta vain hankkiakseen sydämen sivistystä ja latinankielisen A-nelosen. Saa syyttää nirsoksi, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihan mikä tahansa duuni ei riitä. Työn pitää olla sellaista, että sillä elää ja siinä on tulevaisuus.

Jos oma tulevaisuus näyttää epävarmalta tai siltä, ettei sellaista ole alkuunkaan, ei hirveästi kiinnosta rakentaa sitä yhteistäkään tulevaisuutta. Epävarmuus ja näköalattomuus ajavat parhaassa tapauksessa töihin Suomen rajojen ulkopuolelle. Pahimmassa tapauksessa se ajaa epätoivoon.