Betonilähiö on mennyt unelma tulevaisuudesta

Kanadalainen taiteilija Paul Landon kävelee betonilähiöissä etsimässä materiaalia teoksilleen. Suomessa hän löysi taidetta Helsingin Pihlajamäestä.

kulttuuri
Mies osoittaa kerrostaloja.
Yle

- Pidän niiden symmetriasta. Tietystä suunnasta katsottuna näyttää kuin ne katoaisivat taivaaseen.

Kanadalainen taiteilija Paul Landon puhuu Pihlajamäestä, Helsinkiin 1960-luvulla nousseesta betonilähiöstä, joka on viime vuosina ollut otsikoissa lähinnä urbaanien ongelmien, kuten huumekaupan takia.

Landonille lähiö henkii kuitenkin vähemmän uhkaavaa tunnelmaa.

- Löysin Pihlajamäestä tämän uskomattoman kauniin, mutta ehkä vähän surullisen... Tai en kyllä halua sanoa surullisen, koska pihlajamäkiläiset eivät varmastikaan ole surullisia. Se kuitenkin henkii jotakin mennyttä. Se on hyvä esimerkki modernin arkkitehtuurin projektista, joka on jäänyt kesken.

Kerrostalon seinää.
Yle

Betoni taipuu taiteeksi

1960- ja 1970-luvuilla rakennettu betonilarkkitehtuuri näyttää tänä päivänä monelle liian kolholta ja kymältä. Rakennusten merkitys on muuttunut päinvastaiseksi siitä, miten niihin alun perin suhtauduttiin.

- Tuon ajan moderni arkkitehtuuri merkitsee nyt menneisyyttä. Mutta lapsuudessani se viittasi vielä tulevaisuuteen.

Muutosta tulevaisuuden haaveesta historian haamuksi Landon käsittelee taiteessaan, joka koostuu valokuvista, videoista ja teksteistä.

Katunäkymä Helsingin Pihlajamäestä.
Yle

Yksi teos tulevaisuudesta, jota ei koskaan tullut, on nähtävillä Huuto-galleriassa Helsingin Jätkäsaaressa. _Trans-Canadienne _kuvaa 1970-luvulla suunniteltua, koko Kanadan yhdistävää moottoritietä, joka jäi pelkäksi suunnitelmaksi.

- Nämä projektit perustuivat yhteisen hyvän tavoitteluun ja yhdessä elämiseen. Sellaiset isot kollektiiviset projektit on nykyään hylätty ja niiden tilalla on pienempiä projekteja, joiden taustalla on kaupalliset intressit. Siihen ajattelutapaan tuo mennyt arkkitehtuuri ei sovi.

Surrealistien jalanjäljissä

Landonilla on myös toinen syy olla Suomessa. Hän viimeistelee väitösirjaa Taideyliopiston Kuvataideakatemiaan. Yksi osa tutkimusta on pohtia kävelemisestä taiteen tekemisen muotona.

- Käveleminen voi myös olla taideteos. Kun miettii, mikä oikeastaan on teos: onko se ottamani valokuva, kuvaamani video tai kirjoittamani teksti? Pidän ajatuksesta, että käveleminen on taidetta. Sitä on toki vaikea esittää kenellekään ilman dokumentointia, Landon pähkäilee.

Väite kävelemisestä taiteena voi kuulostaa puusta pudonneen horinalta. Kävelemisellä on kuitenkin ollut iso merkitys taiteen osana ainakin 1960-luvulta asti, jolloin brittiläinen Richard Long alkoi tehdä dokumentoida tekemiään kävelyitä taideteoksina. Long esimerkiksi käveli nurmikkoa edes takaisin, kunnes se kului ja otti sitten kävelemästään jäljestä valokuvan, josta tuli kuuluisa taideteos.

Mies kävelemässä kadulla.
Yle

- Long ainakin olisi sitä mieltä, että itse kävely oli hänen taideteoksensa. Valokuva ja muut muodot olivat vain keinoja viitata tapahtuneeseen kävelemiseen.

Kävelemisellä onkin pitkä perinne taiteilijoiden keskuudessa. Ranskassa dadaistit ja surrealistit järjestivät yhteisiä kävelyretkiä, joiden tarkoituksena oli kävellä yhdessä ilman sen kummempaa määränpäätä. Toisen maailmansodan jälkeen kansainväliset situationistit jatkoivat edeltäjiensä jalanjäljissä.

- Etenkin situationisteilla käveleminen oli kritiikkiä sodanjälkeistä rationalistista kaupunkisuunnittelua kohtaan. Situationistit vastustivat ilmakuvia, koska ne eivät vastanneet ihmisen kokemusta ympäristöstään samalla tavalla kuin käveleminen. Tätä nykyä monet taiteilijat käyttävät teoksissaan Googlen karttoja tai GPS-paikannusta, mutta nekin ovat kaukana siitä, miltä tila ympärillämme oikeasti tuntuu, Landon kritisoi.

Mies seisoo kerrostalon edessä.
Yle

Turistina betoniviidakossa

Kyse on loppujen lopuksi kaupungin kokemisesta. Yksi tapa kokea uutta on turismi, johon myös liittyvät kaupungissa käveleminen ja sen esteettisille ulottuvuuksille avautuminen.

- Turismi liittyy toisaalta läheisesti kulutuskulttuuriin, josta pyrin pysymään erossa, Landon sanoo.

Ei siis ihme, että Helsingissäkin taiteilijaa kiinnostaa miljoonia maksaneen uuden lasin ja teräksen sijaan enemmän vuosikymmenten kuluttama betonilähiö. Ajan jäljet herättävät myös enemmän tunteita kuin uutuuttaan kiiltävät talot.

- Tämä arkkitehtuuri herättää minussa muistoja aivan toisista paikoista. On jännittävää, että jotkut rakennukset tuntuvat tutuilta, vaikka niitä ei olisi nähnyt koskaan aikaisemmin.

Ihmisiä kävelemässä puistossa.
Yle