Sean Ricks: Kyllä, sinunkin kullanmurusi on tuhmeliini

Vanhemman silmissä oma lapsi on aina oikeassa ja muut väärässä. Toiset ovat tuhmia, mutta ei oma Jani-Petteri tai Alma. Sama harhaluulo vaivaa italialaisvanhempia, kirjoittaa ympäri Eurooppaa reilaava Sean Ricks.

Eve ja Sean
Toimittaja Sean Ricks
Hans Weckman

Yläasteella sidoimme erään pojan hupparin pulpettiin ja katselimme, kuinka hän yritti sokeasti rimpuilla irti. Eihän siitä mitään tullut. Kolisi vain.

Teimme paljon tällaisia jäyniä toisillemme. Tyhmäähän se oli. Jos opettaja olisi kertonut äidilleni, ja minä olisin kieltänyt tehneeni mitään, hän olisi uskonut varmaan minua.

Sellaisia vanhemmat ovat. Tyhmiä. Luottavaisia. Taipuvaisia itsepetokseen. Sinäkin olet varmaan samanlainen tai tulet jonain päivänä olemaan.

En vaan minä, sanot. Älä viitsi.


Italialainen opettaja (siirryt toiseen palveluun) kertoi minulle samat tarinat kuin mitä Suomessa kuulee. Kun pikkuruinen Matteo (keksitty nimi) pärjää huonosti koulussa, vika on lähes aina opettajassa - ei vanhemmissa.

Onhan se mahdollista. On huonoja opettajia, ja kaikissa kouluissa lapset eivät saa kummoista opetusta. Suomi ja Italia ovat täynnä loistovanhempia. Mallivanhemmat sortuvat silti virhearviointeihin. Siltä eivät välty edes Muumimamma ja Muumipappa.

Italiassa, kuten Suomessa, opettajan työstä ei aina tehdä helppoa. Luokkakoot ovat liian isot, opetusmenetelmät kaipaavat kipeästi päivittämistä ja osa vanhemmista jättää opettajille opetustyön lisäksi kasvatustyön. Sillä vähällä opettajan pitäisi muokata lapsista neropatteja.

Tapaamani italialaisopettajan mukaan opettajien arvostus ei ole maassa kummoiselta tasolla. Hyvästä koulutuksesta huolimatta opettajan työtä vähätellään. Vanhemmat kehuvat, että kuka tahansa, joka osaa käyttää tulostinta, voisi tehdä saman työn.

Kuulostaako tutulta ajattelulta?


Hyvä ystäväni on opettaja. Hän kertoi teinipojan kerran kehuskelleen sillä, kuinka hän usutti korkeassa virassa olleen isänsä opettajansa kimppuun. Poika oli saanut todistukseensa kuutosen englannista, ja eihän sellainen käynyt.

Isä jyrisi ja haukkui opettajan pystyyn ja uhkaili potkuilla. Numero vaihtui kauniiksi kahdeksikoksi, poika rehvasteli.

Puhuiko poika totta? Kuka tietää. Se kuitenkin lienee arkipäivää, että moni vanhempi kiipeää linjoja pitkin tai muulla tavoin kiusaa opettajaa, kun oma hanipuppeli ei pärjää muiden lasten joukossa.

Osalla teistä on varmasti ollut syynsä. Mutta entäs silloin, kun oma lapsi istuu kymmenettä kertaa jälki-istunnossa tai saa kerrasta toiseen vitosia. Onko silloinkin syy opettajassa?


Raadollisinta tässä on se, että olen yksi teistä. Pienen tytön isä. Minun lapsosestani ei tule koskaan koulukiusaajaa. Häntä ei saada välitunnilla kiinni rööki huulesta. Hän on ysin oppilas.

Vaan entä jos ei olekaan? Mitä sitten? Ketä voin syyttää?

Toivottavasti luotan oman lapseni sanaan. Toivottavasti myös muistan, että lapsetkin valehtelevat. Se ei tee heistä pahoja. Se tekee heistä ihmisiä.

Meidän, sinun ja minun, työtä on varmistaa, että he käsittelevät ongelmatilanteita rauhallisesti eivätkä tasajalkaa hyppien. Uhkaillen.

Sitä kutsutaan kasvattamiseksi. Kannattaa opetella. Minäkin aion.


Ylen toimittajat Eve ja Sean kiertävät parhaillaan 10 EU-maata ja kirjoittavat sieltä. Matkaa voi seurata Twitterissä tunnisteella #evejasean (siirryt toiseen palveluun) sekä Yle Uutisten verkkosivuilla osoitteessa yle.fi/evejasean (siirryt toiseen palveluun).

Twitter:@seanaricks (siirryt toiseen palveluun)
Instagram:@seanaricks (siirryt toiseen palveluun)