Runoileva poliisi lähtee eläkkeelle – huumorilla pärjää pitkälle

Paljon julkisuutta värikkäistä ja osuvista runoista saanut hämeenlinnalainen rikoskomisario Ilkka Iivari kirjoitti viimeisen runonsa poliisina. Poliisirunot jäävät historiaan, mutta runosuoni pursuaa jatkossakin. Aikataulut heitetään roskiin. "Testamentissaan" Iivari toivoo, että poliisin arvostus näkyisi henkilöstön palkkaamisena – ja että ihmiset voisivat olla ihmisiä toisillensa.

kulttuuri
Ilkka Iivari
Ei elämässä aina pidä jääräpäisesti tunkea eteenpäin, voi joskus ottaa sivuaskelia, pohtii eläköityvä komisario Ilkka Iivari.

Rikoskomisario Ilkka Iivari ei ole tittelinkipeä poliisimies. Päinvastoin, lappilaisesta maalaispojasta tuli poliisin hyvän tahdon lähettiläs, runollinen viestintuoja ja turvamies.

– Työ ja toiminta on jotain muuta kuin titteleitä, hän sanoo.

Eläkkeelle yli 30 vuoden poliisiuran jälkeen jäävä Iivari sanoo, että ikää tulee, mutta mies ei aikuistu koskaan. Mitä sitten ikuiselle pikkupojalle jatkossa tapahtuu?

– Moni sitä kysyy, mitä teet nyt? Kysyn vastakysymyksen: enkö minä ole jo tehnyt jotain? Enkö saa vain olla?

Iivari aikoo heittää orjuuttavan kellon kaappiin ja miettiä elämäänsä jotakuinkin päivä kerrallaan. Elämä jatkuu niin kuin ennenkin, ilman antibiootteja, sujuvasti liikkuen.

– Korvessa on kasvanut, eipä ole taudit osuneet. En ole lääkkeitä tarvinnut ja siitä olen onnellinen. Mitä nyt vähän särkylääkkeitä, kun olen tällainen kohelo ja rikon itseäni, nauraa 57-vuotias tuleva eläkeläinen.

– Eräs kahdeksankymppinen kollega totesi minulle, että tuolla huumorilla pärjää pitkälle ja pysyy terveenä.

Kirjoita joku riimi

Ilkka Iivari on tuonut suomalaisen (poliisi)miehen sielunmaisemaa esille runollisesti. Vuosien saatossa lukuisat poliisitapahtumista lähetetyt runolliset tarinat ja runot ovat aiheuttaneet sekä ihastusta että hilpeyttä. Rosvojen tekemisistä on tullut runoutta ja taidetta. Palautetta on tullut, mutta ei kollegoilta.

– Eivät ole kollegat sanoneet mitään. Eikä ole lähestynyt kukaan rosvokaan, että olisi mollattu. Pyritään aina tietysti siihen, että tositarinat kuitenkaan olisi tunnistettavissa.

– Muuten on tullut hyvin palautetta, että riimit ovat kivoja. Mutta on tämä johtanut siihen, että olipa sitten mitä tahansa pikkupippaloita tai kutsuja, joku pyytää tekemään jonkun riimin.

Kollegoille Iivarin runollinen tyyli on aiheuttanut tietysti laatupaineita.

– Siinä voi käyttää erilaisia keinoja, runoja tai runollista kieltä. Olen sanonut, että kirjoittakaa eri tavoin ja sillä tavoin, että kaverikin ymmärtää. Ei mitään virkamieskieltä.

Metsästä löytää suomalaisen miehen

Ensimmäiset runot ovat alkujaan jo kouluajoilta. Runosuoni alkoi pulppuamaan aktiivisemmin joskus työuran alkupuolella.

– Viime aikoina on vissiin tullut vähän liiankin aktiivisesti, nauraa Iivari.

Runo syntyy käskystä, mutta kyllä se suoni pulppuaa parhaiten luonnon keskellä.

– Voi olla, että rupeaa tulemaan runoa, kun ottaa koiran mukaan ja hiipii metsän siimekseen. Suomalaiselle miehelle metsä on kuitenkin se paikka, missä viihtyy. Laulaapa siellä sitten tilhi tai ”stiili”.

Iivari paljastaa kirjoittavansa kirjaa. Sitä kuvaa sopivasti eräänlainen veijaritarina poliisista. Enempää ei tulevasta tekeleestä irtoa.

Halonhakkaaminen terapeuttisena ja hyödyllisenä harrastemuotona jatkuu.

– Kun on oikein sitkeäoksainen puu ja hakkaa sitä, huomaa, että fiksumpi antaa periksi. Ei elämässä aina pidä jääräpäisesti tunkea eteenpäin, voi joskus ottaa sivuaskelia.

Poliisin testamentti

Ilkka Iivarista tuli poliisi sattumalta. Kaveri pyrki poliisikouluun ja pääsi. Iivari teki samoin, ja pääsi hänkin. Haaveammatti se ei ollut, mutta työssäviihtyminen on ollut 30 vuoden aikana vähintäänkin hyvää.

– Tämä on ollut hyvä, tykkään tehdä työtä ihmisten kanssa ja ihmisille. Ei tarvitse pölyttyä toimiston nurkissa, vaikka sitäkin on ollut viime aikoina. Kaverit ovatkin tuumineet, että kun on omalääkäreita ja muita sellaisia, sinä olet minun omapoliisi. Soitan sinulle, kun on tarvista, Iivari hymähtää.

Virkansa jättävän poliisimiehen testamentti on selkeä.

– Ihmiset voivat kaduilla ja kylillä koko ajan huonommin. Samalla tätä turvanantajaa eli poliisia kutistetaan, vaaditaan säästöjä. Tällä alalla se on vain ja ainoastaan mahdollista ottaa henkilöstökuluista, koska suurin osa kuluista on palkkakuluja. Minua surettaa pienen lappilaiskylän poikana, miten syrjäseutu pärjää. Aika näyttää, mihin arvojärjestykseen asiat laitetaan. Ihminen pitäisi kuitenkin aina olla ennen rahaa, sanoo Iivari.

Hän valittelee, että edes Helsingissä ei ole enää niin paljon poliiseja, että voitaisiin laittaa katsomaan vaarallisia jääpuikkoja räystäällä.

– Kaikki aika menee keikka-ajoon ja rikosten selvittämiseen. Ennaltaehkäisevä toiminta on jäänyt valitettavasti pois. Toivon, että nyt mietittäisiin, mitkä ovat perustöitä, eikä koko ajan kehitellä mitä ihmeellisimpiä projekteja ja istuta palavereissa. Palattaisiin vanhaan ja hyvään, se on se millä tätä voi muuttaa.

Rivien välissä

Iivari sanoo, että turvallinen maailma ei rakennu pelkästään poliisista ja viranomaisista, vaan sitä voi tehdä jokainen itse. Viesti ei aina ole pelkissä sanoissa, vaan rivien välissäkin on asiaa.

– Kiitos näistä vuosista, sanoo Iivari. Hän tarkoittaa kaikkia, mediaväkeä, rosvoa ja poliisia sekä ihan jokaista tavallista kansalaista.