1. yle.fi
  2. Uutiset

Kohuekonomisti Piketty: Eriarvoisuus uhkaa talouskasvua

Taloustieteilijä Thomas Piketty uskoo, että kapitalismi ja markkinatalous voivat myös palvella demokratiaa ja yhteistä hyvää. Toimittaja Annastiina Heikkilä tapasi ranskalaisekonomistin Pariisissa 19. toukokuuta. Julkaisemme A-studiolle tehdyn haastattelun kokonaisuudessaan.

A-studio
Thomas Piketty
Taloustieteilijä Thomas Piketty kertoo mikä länsimaiden taloutta vaivaa.

Kysymys: Ennustatte Capital in the Twenty-First Century -kirjassanne, että Eurooppa on palaamassa perijöiden yhteiskuntaan. Millaista muutosta tämä tarkoittaisi keskiluokalle ja työväenluokalle?

Piketty: Kirjani käsittelee tulojen ja omaisuuden historiaa. Se sisältää hyviä ja huonoja uutisia. Suuromaisuuksien paluu Eurooppaan ei ole välttämättä kokonaisuuden kannalta huono asia. Etenkin Euroopassa väestönkasvu on tällä hetkellä sangen heikkoa, ja siitä syystä omaisuus kasautuu väkisinkin enemmän kuin nopeasti kasvavassa yhteiskunnassa.

Sotienjälkeisessä Euroopassa elettiin jälleenrakennusvetoisessa tasapainotilanteessa, jossa omaisuudet kasvoivat nopeasti mutta jossa omaisuuden suhde vuotuiseen BKT:hen ei ollut kovin korkea, koska BKT kasvoi kohisten ja maailmansodista yritettiin toipua.

Nykyään Euroopassa ollaan taas tilanteessa, jossa varallisuuden määrä on kasvanut ja vastaa joissakin maissa 5–6 vuoden BKT:tä. Tätä tulisi kuitenkin pitää hyvänä asiana, sillä suuri määrä pääomaa on parempi kuin pelkkä velka.

Euroopassa ollaan kovin huolissaan selkä valtionveloista että yksityishenkilöiden veloista, muttemme saisi unohtaa, että yleisesti katsoen olemme hyvin varakkaita. Köyhiä ovat valtiot, mutta eurooppalaiset ovat yleisesti ottaen varakkaita.

Ongelmia tulee omaisuuden jakautumisessa. Keski- ja työväenluokan osuus varallisuudesta ei ole niin suuri kuin olisi syytä, ja keskiluokan varallisuus on jopa hupenemaan päin.

Verotukseen ja valtiontalouteen liittyvää politiikkaa tulee sopeuttaa sellaiseen suuntaan, että yhä suuremmat kansanosuudet pääsisivät varallisuuteen kiinni.

Missä vaiheessa taloudellisen eriarvoisuuden kasvusta tulisi sietämätöntä?

Piketty: Meidän tulisi yrittää keskittyä historian opetuksiin. Siihen pyrin myös kirjassani. Kirjani ei anna valmista vastausta siihen, missä vaiheessa eriarvoisuus nousee sietämättömälle tasolle; pikemminkin se antaa lukijalle historiaan perustuvia työkaluja, joiden avulla jokainen voi tehdä omat päätelmänsä. Otetaan kaksi esimerkkiä:

Ensinnäkin, onko Yhdysvalloissa 1980-luvulla alkanut tuloerojen voimakas kasvu ollut hyödyllistä?

Yhdysvaltain talouskasvusta 66–75 prosenttia on kolmen viime vuosikymmenen aikana mennyt suoraan rikkaimmalle 10 prosentille, ja suurin osa siitä rikkaimmalle yhdelle prosentille.

Jos talouskasvu olisi ollut poikkeuksellisen voimakasta, varallisuuserojen kasvu ei välttämättä olisi kauhean vakava asia. Mutta kun Yhdysvaltain BKT henkeä kohden on 1980-luvulta lähtien kasvanut vain noin 1,5 prosenttia vuodessa, on tietenkin keskiluokan kannalta huonompi juttu, että siitäkin vähästä kolme neljäsosaa menee pyramidin huipulle.

Toinen esimerkki kattaa pidemmän kehityskaaren ja koskettaa lähemmin myös Eurooppaa.

Ensimmäiseen maailmansotaan asti taloudellinen eriarvoisuus oli kaikissa yhteiskunnissa äärimmäisellä tasolla. Se ei hyödyttänyt talouskasvua. 1900-luku osoitti meille ainakin sen, ettei kasvua ja taloudellista kehitystä varten tarvittu 1800-luvun tyylistä taloudellista epäarvoisuutta.

Epätasa-arvoisuutta tarvitaan juuri sen verran, että se kannustaa kansalaisia ja edesauttaa innovaatioita, mutta vuoteen 1913 asti jatkunut Euroopan äärimmäinen eriarvoisuus, jossa omistavaa keskiluokkaa tuskin oli olemassa ja jossa 90 prosenttia omaisuudesta oli kasaantunut rikkaimmalle 10 prosentille kansasta, ei ollut omiaan virkistämään taloutta.

Itse asiassa eriarvoisuus haittasi taloutta, koska se esti köyhää kansanosaa kohoamasta yhteiskunnallisesti. Lisäksi eriarvoisuus ei ollut omiaan auttamaan demokratian toteutumista.

Sen paremmin talous kuin demokratiakaan eivät perustele paluuta äärimmäisen eriarvoisuuden malliin. Toisaalta meidän ei myöskään kannata tavoitella täydellisen tasa-arvon mallia, vaan suhtautua vakavasti tuloerojen kasvuun ja ymmärtää, että markkinavoimat ja kapitalismi voivat mitä hienoimmalla tavalla auttaa varakkuuden luomisessa, kunhan ne palvelevat yhteistä hyvää ja demokratiaa, eikä päinvastoin.

Voisiko eriarvoisuuden kasvu johtaa levottomuuksiin tai jopa vallankumoukseen? Nykyään asioista ollaan kuitenkin paremmin perillä kuin sata vuotta sitten.

Piketty: Minusta emme ole menossa kohti uutta maailmansotaa emmekä bolševikkivallankumousta. Pelkoni on pikemminkin se, että jos emme onnistu ratkaisemaan eriarvoisuusongelmaa emmekä luomaan tasaisempaa mallia talouskasvulle, yhä suurempi osa ihmisistä etenkin Euroopassa alkaa kyseenalaistaa globalisaatiota ja etsiä syyllisiä ulkopuolelta.

Historia osoittaa, että kun kotimaan taloudellista epätasa-arvoa ei osata ratkaista, samalla kasvaa houkutus etsiä syyllisiä esimerkiksi vierastyöläisistä, jotka voivat olla kotoisin EU-maista tai Kiinasta… Jokainen löytää kyllä omat syyllisensä.

Minua huolettaa eniten juuri houkutus käpertyä kansallismielisyyteen. Minä itse kannatan EU:n yhdentymistä ja globalisaatiota. Globalisaatio voi hyödyttää meitä kaikkia, kunhan demokratia, valtiontalous ja koulutus toimivat niin, että globalisaation tuomat hyödyt ja tuotot jakautuvat tasaisemmin.

Jos yhä useampi kansalainen tuntee, että vain huipputuloisten superrikkaiden pienilukuinen eliitti hyötyy globalisaatiosta, vaarana on juuri sellainen käpertyminen kansallismielisyyteen, jollaista Euroopassa näkee jo nyt. Ranskalaisena ja EU-kansalaisena olen siitä hyvin huolissani.

Miten voitte olla niin varma, että talouskasvu on pitkällä aikavälillä pääoman tuottoa hitaampi? Eikö esimerkiksi innovaatioita tukevalla politiikalla voida vaikuttaa talouden kasvunopeuteen?

Piketty: Tietenkin kasvua pitäisi politiikan keinoin auttaa niin paljon kuin mahdollista. On harmi, miten vähän yliopistoihin panostetaan Euroopassa. Meillä on loistava sosiaalinen malli, mutta yliopistoistamme ei voi sanoa samaa. Pelkään myös pahoin, että talouskuripolitiikka johtaa siihen, että tyydymme vuosikymmenten ajan syytämään valtionvelan korkojen maksuun enemmän rahaa kuin korkeakoulutukseen.

Meidän pitäisi tehdä kaikkemme vauhdittaaksemme innovaatioita ja talouskasvua. Koulutukseen panostava politiikka ei kuitenkaan välttämättä riitä nostamaan talouskasvua 4–5 prosenttiin ja tasoittamaan pääoman tuoton eroja ja varallisuuden kasaantumista.

Viime vuosikymmenten kehitystä tarkkaillessa huomaa, että isoimmat pääomat Yhdysvalloissa ja Euroopassa mutta myös kehittyvissä talouksissa ovat 30 viime vuoden aikana tuottaneet vuodessa 6–7 prosenttia inflaatiota enemmän. Se on kolme kertaa enemmän kuin keskimääräinen varallisuuden kasvu tai koko maailmantalouden kasvu.

En osaa sanoa, miten kauan tällainen kehitys jatkuu. En osaa ennustaa etenkään suurten salkkujen tuottoa, enkä talouden kasvuvauhtia. Ehkä tosiaan käy niin, että talouden kasvunopeus nousee 4–5 prosenttiin, jolloin yhä useampi pääsee mukaan keräämään varallisuutta, mikä taltuttaisi eriarvoistumista. Olisi kuitenkin virhe luottaa vain siihen.

Kirjani sanoma on: varallisuuteen liittyviä talouden työkaluja ja talousasioiden läpinäkyvyyttä pitää kehittää, jotta voisimme mukauttaa politiikkaa sen varalta, että talouskasvu ei olekaan riittävää.

Mitä mieltä olette esimerkiksi Ranskan sosialistihallituksen aikeista laskea veroja työllisyyden lisäämiseksi?

Piketty: Ranskan sosialistihallitushan on lähinnä nostanut veroja. Yleisestikin ottaen euroalueen hallitukset ovat viime vuosina harjoittaneet aivan liian tiukkaa talouskuria. Kun veroja on kiristetty liikaa ja menoja on karsittu turhan paljon, euroalueen talouskasvu on 2013–2014 ollut nollaluokkaa samalla kun kasvu on keskittynyt Yhdysvaltoihin ja Isoon-Britanniaan.

Euroalueen toimijat ovat epäonnistuneet surkeasti. Eihän euroalueella ole sen enempää valtionvelkaa kuin Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, mutta silti olemme kehittyneen maailman ainoa kolkka, jossa talous on ollut viime vuodet nollaluokkaa.

Kun valtionvelka on 90 prosentin luokkaa BKT:stä hetkellä, jolloin talouskasvu ja inflaatio ovat molemmat nollan tuntumassa, on haihattelua ajatella vähentävänsä velkaa tiukan budjetin turvin. Historia on osoittanut, että siihen voi mennä useita kymmeniä vuosia. Onko realistista kuvitella, että EU-kansalaiset kestävät kiltisti kymmeniä vuosia tiukkaa talouskuria samalla kuin muu maailma jatkaa investointeja ja kehittymistä? Minusta sellainen strategia on Euroopalle sangen haitallinen.

Suomessa veroaste on noin 45 prosenttia, mutta budjetti on silti pahasti alijäämäinen. Millaista veropolitiikkaa Suomessa tulisi harjoittaa, jos haluamme pitää kiinni sosiaalisesta mallistamme?

Piketty: Suomessa ja muissa sellaisissa EU-maissa, joissa veroaste on 45–50 prosenttia bruttokansantuotteesta, haasteena on, ettei veroja voi nostaa loputtomiin. Jotta niin korkea veroaste olisi mahdollinen, pitäisi keskittyä yksinkertaistamaan ja ajanmukaistamaan järjestelmää.

Tarvitaan voimakkaampaa progressiota nostamatta kuitenkaan kokonaisveroastetta. Järjestelmää pitäisi kaikin keinoin yksinkertaistaa, sillä korkea veroaste ja korkea progressiivisuus voivat toimia, kunhan järjestelmä on yksinkertainen ja ymmärrettävä. Tämä koskee myös valtion menoja ja investointeja.

Kuinka nopeasti yleinen progressiivinen vero pääomalle voitaisiin ottaa käyttöön ja miten tämä onnistuisi?

Piketty: Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan, mutta progressiivinen omaisuusvero voidaan ottaa käyttöön ensin kansallisella tasolla. Jonkinlainen omaisuusvero on ollut olemassa EU:ssa ja Pohjois-Amerikassa jo 1800-luvulta lähtien, mutta se on yleensä suhteellinen eli kaikelle varallisuudelle on sama veroprosentti. Verossa ei myöskään oteta huomioon arvopaperiomaisuutta.

Minun ehdotukseni olisi, että sama verotuotto kerättäisiin valtiolle niin, että vero muutettaisiin progressiiviseksi ja netto-omaisuutta koskevaksi. Tämä keventäisi huomattavasti keskiluokan verotusta.

Jos perheellä on 300 000 euron arvoinen asunto ja 290 000 euroa velkaa, netto-omaisuus on vain 10 000 euroa. Perhe ei siis ole rikas, koska sen pitää lyhentää lainaansa samaan tapaan kuin vuokralla asuva perhe maksaa asumisestaan. Tällä hetkellä velkainen perhe kuitenkin maksaa yhtä paljon omaisuusveroa ­– esimerkiksi kiinteistöveroa – kuin sellainen perhe, jolla ei ole velkaa vaan on vaikkapa perinyt huoneistonsa ja jolla saattaa olla vaikkapa merkittävä arvopaperiomaisuus.

Tämä ei ole oikeudenmukaista, eikä edistä rikkauksien jakautumista. Minun mallissani verotulot pysyisivät samana, mutta 90 prosentilla kansalaisista verotus kevenisi, koska heillä on pieni netto-omaisuus, ja verotus kohdistuisi voimakkaammin suuromaisuuksiin.

Tämän lisäksi verotusta voisi progressiivisesti kohdistaa suuromaisuuksiin vain lisäämällä valtiontalouksien yhteistyötä EU:ssa. On hyvä, että Kreikkaa kehotetaan verottamaan rikkaita kansalaisiaan entistä rankemmin, koska maassa on epäterveen paljon varakkaita, jotka maksavat hyvin vähän veroa.

Toisaalta jos emme auta Kreikkaa lisäämällä veropolitiikan koordinointia, Kreikan on vaikea päästä tähän tavoitteeseen, koska varakkaat kreikkalaiset voivat yhdellä hiirenklikkauksella siirtää omaisuutensa saksalaisiin tai ranskalaisiin pankkeihin, koska käytössämme ei ole koordinoitua järjestelmää pankkitietojen vaihtamiseen.

Tarvitsemme Eurooppaan ensinnäkin julkisen varallisuusrekisterin. Tämän seikan pitäisi jotenkin sisältyä EU:n ja Yhdysvaltain vapaakauppasopimukseen. G20-kokouksissa on puhuttu talouskriisin alkamisesta lähtien, että veroparatiisien vastainen taistelu ja verokoordinoinnin lisääminen onnistuu vain, jos saadaan aikaan maailmanlaajuinen varallisuusrekisteri.

EU ja Yhdysvallat muodostavat yhdessä puolet maailman bruttokansantuotteesta, eli me emme ole voimattomia. Vaikka emme alkaisi luoda aivan maailmanlaajuista hallitusta, voisimme EU-maiden välisen sekä EU:n ja Yhdysvaltain välisen koordinoinnin avulla edes parantaa eri maiden välistä yhteistyötä ja auttaa Kreikkaa, Italiaa ja Espanjaa, joiden on saatava myös rikkaat mukaan säästötalkoisiin.

Voisiko EU tosiaan päästä sopuun veroparatiisien suitsimisesta?

Piketty: Kun EU:n instituutiot ovat nyt mitä ne ovat, se on äärimmäisen hankalaa. Minusta euroalueelle tarvitaan parlamentaarinen, demokraattinen toimielin, jossa näistä asioista voitaisiin päättää enemmistön turvin. Niin kauan kuin valtionpäämiehet ja valtionvarainministerit yrittävät päästä yksimielisyyteen talousasioista, ei ole mahdollista onnistua tällaisessa tavoitteessa.

Euromaiden pitäisi perustaa parlamentaarinen, demokraattinen toimielin, joka pystyy tekemään valtiontalouden hoitamiseen ja verottamiseen liittyviä päätöksiä enemmistöpäätöksinä. Toimielimeen olisivat tietenkin tervetulleita kaikki halukkaat maat.** ** On järjetöntä, että EU-maat joutuvat odottamaan Yhdysvaltain sanktioita, jotta Sveitsin pankkisalaisuus saadaan raottumaan. Kaikkien tulisi pohtia tätä ja yrittää nähdä metsä puilta: totuus on, että EU on kykenemätön tekemään poliittisia päätöksiä todella tärkeissä asioissa.

Tätä kykenemättömyyttä EU paikkaa takertumalla lillukanvarsiin, kuten vaikka kampaamoyrittäjien ALV-käytäntöihin eri maissa, eikä pysty puuttumaan oikeasti tärkeisiin asioihin kuten veroparatiiseihin ja monikansallisten yhtiöiden verotukseen. EU:n pitäisi puuttua vähemmän pikkuasioihin ja enemmän merkityksellisiin asioihin.

Mitä euroalueen pitäisi tehdä, jotta kriisimaat selviäisivät veloistaan?

Piketty: Koska Italia, Espanja ja Kreikka eivät rahaliiton takia voi devalvoida valuuttaansa, niiden pitäisi edes pystyä ennalta arvioimaan valtionvelan korkokehitystä.

Paras keino ei ole se, että keskuspankkia käsketään aina keksimään uusia monimutkaisia mekanismeja, joiden lopullisia vaikutuksia ei aina osata arvioida. Sen sijaan valtionvelan keventämistä varten pitäisi olla olemassa rahasto, jossa pidetään kirjaa maiden sijoituksista. Velkaisimpien maiden pitäisi siis maksaa enemmän. Näin voisi ainakin luottaa siihen, että valtionvelan korko on matala, ennakoitavissa ja sama kaikille.

Kun devalvaation mahdollisuus on poistettu, maiden pitää pystyä käyttämään uudenlaisia yhteisen talouden instrumentteja, kuten yhteistä julkista velkaa ja yhteistä yritysveroa. Muutoin jäämme häviäjiksi.

Perinteinen talousase, jolla talous on yleensä saatu nousuun, on ollut devalvaatio. Minä kannatan rahayhteisöä ja euroaluetta, mutta ilman selittämäni kaltaista valtionvelkarahastoa, joka rauhoittaa korkotason, tilanne on sietämätön.

Haastattelun suomennos: Sampsa Peltonen

Lue seuraavaksi