1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Kotimaan uutiset

Kurkikuiskaaja: "Meillä jos kenellä olisi varaa suojella luontoamme"

Luontoharrastaja ja -yrittäjä Jouko Alhainen tunnetaan kurkiasiantuntijana ja "kurkikuiskaajana". Miksi kurki? Kurki on kosteikkojen laji, ja kosteikkojen suojelun onnistuessa kurki kuten moni muukin laji voi hyvin ja menestyy. Luonto on rikas mosaiikki, jossa pienetkin osat vaikuttavat kokonaisuuteen. Pitkän linjan luontoveteraani muistuttaa, että kannamme maailmanlaajuista vastuuta luonnon monimuotoisuudesta. Samalla meillä on varaa ja mahdollisuus suojella oma luontomme.

Luontoveteraanin oma luontorakkaus on syntynyt lapsena metsässä. Ykköstoiveena olivat omat kiikarit, ja laudoista tehty lintujen katselupaikka taisi olla maailman ensimmäinen "lintutorni". Kuva: Markku Karvonen / Yle

Humppilalainen Jouko Alhainen on harrastanut luontoa pikkupojasta saakka, kehittynyt luonnon tuntijaksi ja ollut mukana monessa suojelutaistossa Koijärveltä lähtien. Koijärvellä ennen patokiistaa ja aktivismia monet luontoselvityksistä olivat jo hänen tekemiään. Suojelutyössä on turha odottaa pyhimysrenkaita, vaan siinä joutuu polttamaan itseään, hän sanoo. Joskus on tullut kirvestä ja joskus kiitosta. Molemmista pitää olla kiitollinen, koska jotakin on osunut silloin oikeaan.

– Merkittävä plussa vuosien varrelta on Euroopan laajuisenakin hyväksytty ajatus, että laji pitää suojella sen luontaisessa alkuperäisessä ympäristössä. Siellä lajin menestyminen voi uskottavasti jatkua. Ideaali on, että kun kanta on elinvoimainen, laitetaan sen elinympäristöön satsaus, joka voi olla taloudellisesti pienikin. Ei niin, että kun laji on juuri häviämäisillään, siihen laitetaan saavikaupalla rahaa. Eli missä lajia pitää suojella, muistuttaa Jouko Alhainen.

– Kielteisellä puolella luonnon taloudellinen hyötykäyttö ei ole missään vaiheessa ole ollut laskeva trendi.

Miksi kurki tai liito-orava ovat niin tärkeitä?

– Kosteikkojen suojelussa kurki on ollut itselle tärkeä laji, koska se on elinympäristönsä, makean veden kosteikkojen indikaattori. Samalla tavalla metsien suojelussa ykkösindikaattori on liito-orava. Elämänsä aikana se ei voi siirtyä kuin korkeintaan 6-8 kilometriä. Se elää vain muutaman vuoden. Se ei synnytäkään montaa poikasta ja niitä menehtyy. Eli luonnon kirjo metsässä pitäisi olla sellainen, että se takaa näiden vaateliaidenkin lajien säilymisen. Indikaattorien kautta pääsemme ikään kuin luonnon tilan arviointiin sisälle. Sen jälkeen meidän tulee ymmärtää verkottuminen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja kokonaisuuden rikkoutuminen voi olla peruuttamatonta.

– Paljon on niin kotipaikkauskollisia lajeja, että ympäristönsä menetettyään ne eivät sopeudu. Esimerkkinä on ns. hullu metso. Kun se on aikuistuttuaan hakenut oman reviirin ja kotiutuu, jos olosuhteet muuttuvat ja alue menee, metso menettää kaiken. Se käyttäytyy epäluonnollisesti ja siitä tulee, kuten sitä on nimitetty, hullu metso. Tätä voisi miettiä toisinpäinkin.

Suurin huoli on metsistä

– Suomi on metsien maa. Pidän metsien tilaa kaikkein oleellisimpana. Metsätalous on hämäläisen luonnon köyhdyttäjä. Hakkuuaukeiden pienenemisestä ei puheista huolimatta ole minkäänlaisia merkkejä. Kaikki risut ja kannot kerätään pois, jolloin maaperä köyhtyy. Se murskautuu koneiden alla, raskasmetallit lähtevät liikkeelle, humukset lähtevät liikkeelle, joet ja järvenpohjat täyttyvät ravinnerikkaalla kevyellä maa-aineksella, jonka pitäisi jäädä metsään. Ketjureaktio lähtee liikkeelle. Ravinteiden lähteminen liikkeelle ei vahingoita vain metsää ja vesistöjä, vaan vaikuttaa ilmastoonkin. Se on kuin lumipalloefekti.

– Kaikki tietenkin ovat tärkeitä, peltoelinympäristöjen säilyminen peltolajeille jne. Lajit eivät voi olla niin altavastaajia kuin nyt ovat olleet. Lintuihmisenä myönnän, että muuttoalueiden ahtaus on polttava ongelma. Mutta ei se meidän vastuutamme poista. Me olemme tuottoalue. Täällä pitää pystyä tuottamaan pitkä jatkumo elinvoimaisia yksilöitä. Vaikka Hämeessä pitää puhua hämäläisen luonnon puolesta, meillä pitää olla ihmisiä, jotka puhuvat myös muutto- ja talvehtimisalueilla. Joka päin pitää olla hereillä.

Suomella on vastuuta, mutta vielä enemmän  mahdollisuuksia

– Miksi toisella suupielellä vielä hymyileekin? Koska suojelusta ja luonnon korjaamiskyvystä on myös hyviä kokemuksia. Kun vain jokin alue ei jää saarekkeeksi, vaan sinne on luonnon käytäviä. Kun lajit pystyvät siirtymään, ne löytävät suojellulle alueelle ennemmin tai myöhemmin. Verkoston pitäisi olla nykyistä tiheämpi.

– Lajien ja ympäristön suojelu menee vähän trendeittäin. Tällä hetkellä ne eivät ole oikein pinnalla. Se on hiukan paikallaan tallomista, vastavoimat ovat kovia. Suomessakin joudumme jo miettimään valtamerien säilymistä, maapallon hapentuotantoa, Brasilian ja Afrikan sademetsiä. Joka puolella on niitä, jotka eivät ansaitse sivistysmaailman arvonantoa, eikä siinä voi katsoa vain yhteen ilmansuuntaan.

– Meidän tehokkuutemme on tullut niin tehokkaaksi, että luonnon ymmärtäminen ja huomioon ottaminen on jäänyt jalkoihin. Paljon on tietoa, ja ihmisiä jotka osaavat suhtautua siihen oikein. Kellään ei pitäisi olla niin hyvä mahdollisuuksia kuin meillä suomalaisilla. Me olemme hyväosaisia. Mitä me odotamme toisilta? Emme voi odottaa muilta mitään, jos emme ole itse valmiita tekemään enemmän kuin nyt. Ja me voimme tehdä enemmän. Emmekä menetä yhtään mitään, me voitamme.