Näkökulma: Terveisiä vääryyksien oikaisutoimistosta

Miksi ongelmat ratkeavat ja vääryydet korjaantuvat kesken jutun teon? Median valta vääristää kuvaa siitä, miten ihmisten asioita Suomessa hoidetaan. Oikeutta pitäisi saada myös ilman toimittajia.

Ajankohtainen kakkonen
Ami Assulin
Yle

Se tapahtui taas. Tein juttua autistipojasta Ajankohtaiseen kakkoseen, koska kaupunki oli tarjonnut pojalle avustajan sijaan paikkaa suljetulla osastolla. Kesken kuvausten tuli yllättävä käänne: avustaja myönnettiin kesäkuukausiksi – perhe pääsi ainakin väliaikaisesti pälkähästä ja Tampereen kaupunki pesi kasvonsa viime tingassa.

Kaikki siis hyvin? Ei ole.

On tietysti hienoa, että julkisuus auttaa, mutta julkisuuden ei pitäisi olla oikaisutoimisto. Ihmiset ottavat useimmiten yhteyttä mediaan vasta, kun kukaan ja mikään muu ei enää auta ja vääryys ei oikene.

200 000 euron lainaturva myönnettiin yllättäen kesken kuvausten

Sivistysvaltiossa oikeuden pitäisi tapahtua ilman, että ihmiset joutuvat avaamaan elämänsä kaikessa raadollisuudessaan kaikelle kansalle kauhisteltavaksi. Miksi me jatkuvasti törmäämme siihen, että virkailija tai päättäjä toimii vasta sitten, kun toimittaja soittaa?

Se on tapahtunut niin monta kertaa. Selaan vanhoja käsikirjoituksia ja löydän tarinan vaimonsa ja 17-viikkoisen mahavauvan menettäneestä nuoresta leskimiehestä, jonka 200 000 euron lainaturva myönnettiin pitkän pallottelun jälkeen – yllättäen – kesken kuvausten.

Tapaan arkistoissani uudestaan työtapaturmassa suuren säteilyannoksen saaneen mastomiehen, jonka lääkärinlausunto kirjoitettiin uusiksi ja homekoulun sairastuttaman tyttären äidin, joka sai audienssin pormestarille – kesken kuvausten.

Muistan raskaana olleen päihdeäidin, jolle vastoin kaikkea todennäköisyyttä löytyi hoitopaikka saman tien ja vanhukset, joiden tehostettua palveluasumista oli tehostettu jo ennen kuin ehdimme kuvaajan kanssa paikalle.

Toimittajan näkökulmasta uutiset ovat sikäli huonoja, että ihmisten pitäisi saada oikeutta myös ilman toimittajia. Toki työhömme kuuluu toimia yhteiskunnan puhtaanapitolaitoksena ja tuoda esiin epäkohtia, jotta niihin tartuttaisiin - mutta eihän se niin voi mennä, että apua saadaan vasta julkisuuden avulla!

Muistan raskaana olleen päihdeäidin, jolle löytyi hoitopaikka saman tien

Kaikelle ei voi mediakaan mitään: ilmastonmuutosta tai Itämeren tilaa ei ainakaan allekirjoittanut ole pystynyt oikaisemaan. Enkä pelastamaan pelastusalaa tai sikainfluenssarokotteesta narkolepsiaan sairastuneita suomalaisia.

Jälkimmäistä yritin viimeksi pari viikkoa sitten ohjelmassa Silminnäkijä: Päättymätön painajainen. Tapahtui silloinkin sentään jotain: perhe oli pyytänyt audienssia ministerille syksystä saakka. Kesken kuvausten ministerin sihteeri soitti ja pyysi pientä delegaatiota tapaamiseen seuraavalla viikolla. Kävi ilmi, että perhe oli edellisenä päivänä ilmoittanut ministeriöön kuvausryhmämme olevan tulossa käymään.

Miksi asiat liikahtavat vasta, kun media kiinnostuu niistä? Eihän meitä toimittajia edes ole tarpeeksi perehtymään jokaiseen epäoikeudenmukaiseen vakuutusoikeuspäätökseen, virkamiesten, laitosten ja päättäjien laiminlyönteihin tai virheisiin.

Eikä julkisuuden kuulu olla vääryyksien oikaisutoimisto.