Tällaisia ovat meitä uhkaavat vieraslajit

Tappajaetanat ja kanadanhanhet, minkit ja jättiputket. Siinä esimerkkejä suomalaisille jo tutuista vieraslajeista, jotka aiheuttavat luonnolle, taloudelle tai ihmisten terveydelle välitöntä tai välillistä kielteistä vaikutusta.

luonto
Rohmutokko.
Rohmutokko. Lauri Urho / RKTL

Suomessa on noin 160 vieraslajia, jotka luokitellaan haitallisiksi tai erittäin haitallisiksi. Noin 120 vieraslajia on tarkkailtavia tai paikallisesti haitallisia. Osa niistä voi runsastua ja aiheuttaa tulevaisuudessa entistä suurempia ongelmia.

Uusia vieraslajeja on lisäksi mitä todennäköisimmin tulossa. Tässä Yle Uutisten asiantuntija-arvioihin perustuva lyhyt lista:

Pesukarhu kantaa tauteja

Pesukarhu (siirryt toiseen palveluun) (Procyon lotor) on Pohjois- ja Keski-Amerikasta kotoisin oleva puolikarhulaji. Sitä on istutettu turkiseläimeksi Euroopassa, ja sieltä se on levinnyt luontoon.

Kanta on runsastunut erityisesti Saksassa, jossa yksi pari myös päästettiin tietoisesti luontoon 1930-luvulla. Saksassa on nykyään miljoona pesukarhua, ja se aiheuttaa monenlaista haittaa.

Pesukarhu syö kaloja ja nilviäisiä, lintujen munia, selkärangattomia, hedelmiä ja marjoja. Vieraslajina se voi tehdä tuhoa alkuperäiselle eliöstölle, puutarhoille ja viljelyksille. Kaupunkiympäristössä se penkoo roskakoreja ja pesiytyy rakennuksiin. Lisäksi se levittää tauteja, kuten rabiesta ja ekinokokki-loista.

Siitä on tehty yksittäisiä havaintoja Ruotsissa ja Norjassa, ja sen leviämistä Pohjoismaihin pelätään. Suomeen se tulisi todennäköisesti lemmikkikarkulaisena.

Myyräekinokokki on vaarallinen loinen

Myyräekinokokki (siirryt toiseen palveluun) (_E. multilocularis) _on loinen, joka viihtyy sudessa, ketussa, supikoirassa, koirassa ja kissassa. Sitä esiintyy lähialueillamme Huippuvuorilla ja Tanskassa. Sitä on myös todettu Ruotsissa ja Virossa.

Talvella 2010–11 Ruotsissa tutkittiin yli 3 000 kettua, joista neljä oli tartunnankantajia. Myöhemmin on löydetty kaksi lisää. Virossa vuonna 2003 tutkituista 17 ketusta neljällä oli näitä loisia.

Myyräekinokokki leviää kantajaeläinten ulosteesta ja mahdollisesti niiden ulosteen saastuttaman veden, marjojen tai sienien välityksellä. Ihmiset voivat saada tartunnan myös lemmikkieläimien turkkiin tarttuneista madon munista.

Ihmisessä E. multilocularis voi aiheuttaa monilokeroisia rakkuloita, joita kehittyy yleensä maksaan. Rakkulat kasvavat hitaasti vuosien ajan ja kasvaessaan painavat kohde-elintä ja tuhoavat sitä. Rakkulat voivat myös lähettää etäpesäkkeitä. Taudin itämisaika on erittäin pitkä: 5–15 vuotta.

Ekinokokkoosin oireena voi olla kipua vatsan alueella, laihtumista ja huonovointisuutta. Euroopassa tautiin sairastuu vuosittain viitisenkymmentä ihmistä.

Mustatäplätokko runsastuu nopeasti

Mustatäplätokko (siirryt toiseen palveluun) (Neogobius melanostomus) on pohjakala, joka on kotoisin Mustanmeren ja Kaspianmeren alueilta.

Suomessa se on havaittu ensimmäisen kerran vuonna 2005, ja se runsastuu nopeasti. Se on tullut tänne todennäköisesti laivojen painolastivesissä tai runkoihin kiinnittyneinä munina.

Mustatäplätokko kasvaa useimmiten 5–15-senttiseksi, mutta sillä voi olla jopa 25 senttiä mittaa. Paino useimmiten noin 30 grammaa.

Ensimmäinen havainto Suomesta on Saaristomereltä. Kymmenen vuoden aikana havainnot ovat levinneet Raaheen, Raumalle, Turkuun, Naantaliin, Maarianhaminaan, Helsinkiin, Porvooseen ja Kotkaan.

Se syö simpukoita, mutta myös muita pohjaeläimiä sekä pieniä kaloja. Se verottaa myös muiden lajien mätiä. Lisäksi se valtaa alkuperäislajien pesäkoloja ja hätistää ne muualle.

Liejutaskurapu leviää Saaristomerellä

Liejutaskurapu (siirryt toiseen palveluun) on alun perin kotoisin Pohjois-Amerikasta, ja Suomesta sitä on tavattu ensimmäisen kerran vuonna 2009. Kaikki havainnot on tehty Saaristomereltä Naantalin, Turun ja Kaarinan lähistöltä.

Liejutaskurapukin on kulkeutunut meille ilmeisesti laivojen mukana painolastivesissä tai runkoon kiinnittyneenä.

Se on pienikokoinen taskurapu. Aikuisen selkäkilpi on noin kaksi senttimetriä leveä.

Laji elää matalissa, pehmeäpohjaisissa vesissä. Se kaivautuu mutaan tai hakee suojaa kivien ja kasvillisuuden seasta. Liejutaskurapu on murtovesilaji, mutta sietää ainakin aikuisena myös makeaa vettä.

Se on hyvin moniruokainen ja runsastuu nopeasti. Viranomaiset saavat siitä nykyään havaintoja päivittäin.

Rohmutokko ui Suomenlahden pohjukassa

Rohmutokko (siirryt toiseen palveluun)(Perccottus glenii) on lähtöisin Venäjän Kaukoidän, Koillis-Kiinan ja Korean niemimaan pohjoisosan alueilta.

Sitä tuotiin Pietarin seudulle 1900-luvun alussa ja Moskovan alueelle 1940-luvulla. Sitä käytettiin akvaariokalana, mutta myös tutkittiin aivokuumetta ja malariaa levittävien hyttysten torjuntaan.

Rohmutokkoa istutettiin lammikoihin ja päästettiin luontoon. Nyt se on levittäytynyt Suomenlahden pohjukkaan. Suomea lähimmät havainnot ovat Venäjältä noin 30 km päässä rajasta, Uuraan (Vysotsk) satamakaupungista Viipurinlahdelta.

Rohmutokko voi kasvaa noin 25 senttimetrin pituiseksi ja 350 gramman painoiseksi.

Se syö kalan mätiä ja poikasia, sammakon nuijapäitä, vesiliskojen ja rupiliskojen varhaisvaiheita.

Hopearuutanaa Kotkan ja Turun välillä

Siperian Amurjoesta kotoisin ollut hopearuutana (siirryt toiseen palveluun)(Carassius gibelio) otettiin lammikkoviljelyyn 1900-luvun alkupuolella, ja sitä siirrettiin vähitellen länteen. Viron lampiin sitä tuotiin vuonna 1948, ja Viron merialueelle se ilmestyi 1985.

Suomesta hopearuutanan esiintyminen varmistettiin ensimmäisen kerran 2005. Lajia on löydetty rannikon tuntumasta Kotkan ja Turun väliseltä merialueelta, runsaana lammikoista Helsingissä ja Salossa ja joitakin yksilöitä kolmen joen alaosilta.

Se on vaaleakylkinen makeanveden särkikala, joka menestyy myös Itämeren rehevissä lahdissa. Hopearuutana voi kasvaa noin 50 senttimetrin pituiseksi ja 3,5 kilon painoiseksi, vaikka jääkin sisävesissä usein 20–30 senttimetrin pituiseksi ja alle 300 gramman painoiseksi.

Hopearuutanan runsastumista on kokeeksi tutkittu Salon jätevesialtaassa. Se nousi lammikon valtalajiksi muutamassa vuodessa.

Kanadanpiisku on alkanut siementää

Kanadanpiisku (siirryt toiseen palveluun) on kotoisin Pohjois-Amerikasta laajalta alueelta, joka ulottuu Alaskaan ja Nova Scotiaan asti. Eurooppaan se tuotiin koristekasviksi 1600-luvulla ja Suomeenkin niin varhain, että sitä pidetään perinneperennana.

Suomessa ensimmäinen havainto luontoon karanneesta kanadanpiiskusta on vuodelta 1910. Nykyisin sitä kasvaa etenkin Uudenmaan ja Etelä-Hämeen tiheästi asutuilla alueilla.

Se on monivuotinen juurakollinen kookas ruoho, joka muodostaa laajoja kasvustoja. Se voi kasvaa 1,5 metriä korkeaksi. Kasvi kukkii elo–lokakuussa keltaisin, alle yksi senttimetriä levein mykeröin.

Piiskut lisääntyvät sekä kasvullisesti juurakonkappaleista että siemenistä. Ilmaston lämpenemisen myötä sen siemenet ehtivät nykyään kypsyä Suomessa. Yksi verso voi tuottaa yli 10 000 siementä.

Kanadanpiisku on voimakas kilpailija, joka syrjäyttää etenkin kedoilta, niityiltä ja tienpientareilta niiden alkuperäistä lajistoa. Piiskukasvustojen on todettu vaikuttavan kielteisesti muurahaisiin, mehiläisiin, kukkakärpäsiin, perhosiin ja jopa lintuihin.

Marunatuoksukki pahempi kuin pujo

Marunatuoksukki (siirryt toiseen palveluun)(Ambrosia artemisiifolia) on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Asterikasveihin kuuluva yksivuotinen ruohovartinen kasvi on peltojen rikkakasvi.

Suomessa marunatuoksukki on linnunsiemensekoitusten mukana kulkeutuva vieraslaji, jota esiintyy satunnaisena Oulun korkeudelle saakka. Suomessa se kukkii vasta syys-lokakuussa, eikä tiettävästi ehdi tuottaa itämiskykyistä siementä.

Se on pystykasvuinen ja runsaasti haaroittuva. Kasvin koko voi vaihdella kymmenestä sentistä jopa metriin.

Sen tähkämäiset kukinnot ovat vaatimattomat, mutta se tuottaa pujon tapaan runsaasti siitepölyä, jolle voi allergisoitua. Pohjois-Amerikassa se on pahin allergiaa aiheuttava kasvi. Euroopassa sille allergisoituu 3–6 prosenttia väestöstä.

Se voi tuottaa jopa 100 000 siementä. Siemenet voivat säilyä maaperässä elinkykyisinä 40 vuotta.