Mansikkahulluus tarttui suomalaisiin Suonenjoelta

Jos pidät mansikoista, olet todennäköisesti joskus maistanut mansikkaa Suonenjoelta. Joka seitsemäs suomalainen mansikka tulee pienestä pohjoissavolaisesta kaupungista, joka on rakentanut nykyimagonsa kesäherkun varaan.

Kotimaa
Mies ja nainen tutkailevat mansikkakasvustoja tunnelikasvihuoneessa.
Matti Kukkonen aloitti mansikanviljelyn muiden halolanmäkeläisten esimerkistä 1960-luvun lopulla. Näin hän kertoi mansikkamuistojaan toimittaja Juha Vauhkoselle.

"En pysty laittamaan hintalappua sille", sanoo Suonenjoen kaupunginjohtaja Juha Piiroinen kaupunkinsa imagosta Suomen mansikkakeskuksena.

Pieni pohjoissavolainen kaupunki on rakentanut koko markkinointinsa punaisen kesäherkun varaan. Kaupungin nettisivuilla mansikat hyppivät silmille, paikkakunnan suurin kesätapahtuma on perjantaina alkanut Mansikkakarnevaalit ja jopa Savon juniin on saatu myyntiin Suonenjoen mansikoita.

Harva tulee ajatelleeksi, että mansikkailmiö on rakennettu Suonenjoella käytännössä tyhjästä sadassa vuodessa. Viljelyn historiaa selvittäneen Ilkka Voutilaisen mukaan junan pani liikkeelle Tuusniemeltä lähtöisin ollut Olavi Leskinen, joka saapui opettajaksi Halolanmäen kylälle 1900-luvun alussa.

Leskinen tarvitsi suuren perheensä elättämiseen lisätuloja. Kaninkasvatuksen ja sipulinviljelyn jälkeen hän päätti kokeilla mansikoita. Naapuritilalle oli tuotu Tanskasta mansikantaimia, mutta viljely ei ollut ottanut tulta.

– Varsinkin suuremmilla tiloilla on ajateltu, että mansikanviljely ei ole maanviljelyä ollenkaan, kuvaa Voutilainen ajan asenteita.

T-mallin mansikka-auto

Mansikkamies Leskinen sai naapurilta 12 tainta. Tämän jälkeen hän ryhtyi toden teolla levittämään mansikanviljelyn sanomaa: Leskisen oppilaat saivat lahjaksi taimia ja mies itse kävi antamassa kotiopetusta mansikanviljelyssä.

Ensimmäiset asiakkaat Leskinen löysi läheisestä Iisveden teollisuustaajamasta ja Suonenjoen keskustasta.

– Hän on silloin 1920-luvun lopulla ostanut mansikoiden kuskaamiseen T-mallin Fordin, joka oli toinen auto Suonenjoella. Se oli pikkuinen avolava, jota ihmiset sanoivat mansikka-autoksi. Sillä on pärekopassa kuljetettu mansikoita Suonenjoelle ja Iisvedelle, mansikanviljelyn vaiheita selvittänyt Ilkka Voutilainen sanoo.

Jos ei muuta liiku kuin kävellä sutjuttelluu suorana, ei jalat kestä kyykkyjä.

Matti Kukkonen

Voutilaisen mukaan mansikka oli tuohon aikaan "herrojen herkku", eli isompien taajamien herrasväki osti sitä hyvään hintaan. Vähitellen mansikkatauti lähti leviämään muualle maahan. Olavi Leskisen viisi poikaa kaupittelivat aina koko satokauden ajan mansikoita Kuopiossa, Helsingissä, Oulussa, Rovaniemellä ja Tampereella.

– Kansan tietoisuus kasvoi ja muun muassa sota-aikaan Suonenjoen mansikoiden suurimpia käyttäjiä olivat sotasairaalat, Ilkka Voutilainen kertoo.

"Esimerkki tekköö tämmöseksi"

Aluksi ajatusta mansikanviljelystä vieroksuttiin Suonenjoella, mutta vähitellen se alkoi kiinnostaa muitakin. Ensimmäisenä lähtivät mukaan pienet maatilat, joita seudulla oli paljon.

– On nähty, että naapurille tulee rahaa ja ruvettu matkimaan ja opettelemaan. Täällähän oli vielä parikymmentä vuotta sitten yksi marjatilan emäntä, jonka isä oli ollut Leskisen oppilaita. Leskinen oli sanonut naisen isälle, että sinusta ei koskaan tule mansikanviljelijää. Siitä tuli kuin kannustus ja pappa viljeli vielä yli 80-vuotiaana.

Nyt jo pitkään eläkkeellä ollut Matti Kukkonen aloitti mansikanviljelyn 1960-luvun lopulla. Tuolloin kaikki muut Halolanmäen tilalliset olivat jo siirtyneet kesäherkun tuottajiksi.

Meillähän on täällä Amerikan julkkiskokki, joka voisi kehitellä jotain.

Juha Piiroinen

– Esimerkki tekköö tämmöseksi. Lehmät lähti 1975 ja sen jälkeen elettiin yksistään mansikan piällä, Kukkonen muistelee.

Mansikanviljelyn alkuvaiheessa käytettiin muun muassa Abundance-lajiketta. Kukkosen viljellessä suosiossa oli Senga sengana, joka vallitsi 1990-luvulle asti. Silloin tiloille levisi nykyäänkin suosittu Polka.

Mansikanpoimijan halvaus uhkasi

Työvoiman värvääminen mansikkatiloille on ollut kautta historian nuorallatanssia. Jos pääsadon kypsyminen on viivästynyt, poimijoilla ei ole ollut muuta tehtävää kuin odottaa. Jos taas sato on kypsynyt etuajassa, poimijoiden värvääminen on voinut olla vaikeaa.

Tämä on helpottunut vasta viime vuosina, kun tiloille on ilmaantunut aikaisin ja myöhään kypsyviä lajikkeita.

– Kun piti majottoo kaikki ja syöttöö, se on liian pitkä aika pitää tyhjänpanttina muutaman viikon ajan, sanoo eläkkeelle siirtynyt mansikanviljelijä Matti Kukkonen.

Sota-aikaan Suonenjoen mansikoiden suurimpia käyttäjiä olivat sotasairaalat.

Ilkka Voutilainen

Mansikanpoiminta oli raskasta työtä. Kukkosen mukaan siinä menestyivät urheilulliset nuoret. Etenkin vähemmän liikuntaa harrastaneita poimijoita uhkasi niin sanottu mansikanpoimijan halvaus eli pohjehermon halvaus.

– Jos ei muuta liiku kuin kävellä sutjuttelluu suorana, ei jalat kestä kyykkyjä. Siinä puristuu hermo ja silloin se tulloo. Opin, että (poimijoita) piti ensimmäisen päivän iltana seurata: joka jalkoo viskoo, sillä on halvaus tulossa.

Ensimmäiset vieraspoimijat olivat virolaisia

Nykyään käytännössä kaikki mansikanpoimijat tulevat ulkomailta, muun muassa Ukrainasta ja Venäjältä. Vielä 1980-luvun lopulle asti kesätyöläisinä oli alaikäisiä suomalaisia, Kukkosen mukaan "suomalaiset tytöt teki kaikki".

Ilkka Voutilainen muistelee, että 1980-luvulla marjatiloille alkoi hakeutua entistä nuorempia työntekijöitä: 13–15-vuotiaita, joille työ oli liian raskasta. Kesätyöläisiä saattoi häipyä tilalta parin päivän jälkeen.

Sitten Mustialan maatalousoppilaitoksesta tuli ehdotus, voisiko mansikkatiloille palkata täysi-ikäisiä virolaisia. Mustiala teki yhteistyötä virolaisen oppilasjärjestön kanssa ja virolaiset olivat kertoneet, että heitä kiinnosti työskentely Suomessa.

– Se oli aikamoisen byrokratian takana, kun Viro oli silloin vielä osa Neuvostoliittoa, Voutilainen kertoo.

Matti Kukkosen mukaan ensimmäisenä kesänä vuonna 1989 tiloilla oli töissä 20 virolaista. Kokemukset olivat hyvät ja kahden vuoden kuluttua virolaisia hommattiin Suonenjoelle virallisella työluvalla lähes 400.

Vuosituhannen vaihteessa Suonenjoella saavutettiin rajapyykki: suomalaiset poimijat olivat tiloilla vähemmistö. Tänä päivänä on itsestäänselvää, että mansikkatilat ovat ulkomaisen työvoiman varassa.

Keksisikö Amerikan julkkiskokki jotain?

Vuosi 2014: joka seitsemäs suomalainen mansikka tuotetaan Suonenjoella. Mansikkakaupunki tuottaa 1,7–2 miljoonaa kiloa punaista kultaa vuodessa.

Mansikkatilojen lisäksi kesäherkku työllistää paikkakunnalla Pakkasmarjan kaltaisia teollisuusyrityksiä sekä tuo epäsuorasti työtä myös matkailualalle.

Eikä suomalaisten mansikkahulluus näytä ainakaan laantumisen merkkejä.

– Minäkin vaan eilissäpäivänä neljä koppoo keräsin, kehaisee 90 ikävuotta lähestyvä Matti Kukkonen.

Eikö edes Suonenjoen kaupungin markkinointiväkeä kyllästytä, että kaupungista voi tuskin puhua ulkopuolisille mainitsematta punaista marjaa – tai oikeammin pohjushedelmää?

Ei, vakuuttaa kaupunginjohtaja Juha Piiroinen. Hänen mukaansa kaupungissa voitaisiin kyllä miettiä uusia tapoja hyödyntää mansikkapaikan mainetta. Yksi ajatus voisi olla Suonenjoen tuotteeksi profiloidun mansikkaleivoksen kehittäminen.

– Meillähän on täällä Amerikan julkkiskokki (juurilleen Suonenjoelle muuttanut Top Chef -kokki Stefan Richter), joka voisi kehitellä jotain, Piiroinen heittää.