Näkökulma: Voinko luottaa valtion sairausvakuutukseen?

Pärjääkö suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ilman erillistä sairausvakuutusta? Onko sellaisen ottaminen pessimismiä vai realismia? Toimittaja Katariina Luoma vääntää kolumnissaan kättä vakuutusvelhon kanssa puolitoista tuntia ja tajuaa olevansa tuhoon tuomittu.

Näkökulmat
Katariina Luoma
Juha Tanhua / Yle

Ajattelin kerrankin olla tehokas kesälomalla ja hoitaa vakuutusasiat kuntoon. Nuorisovakuutus on taakse jäänyttä aikaa, joten jokainen vakuutus on hankittava erikseen. Kuvittelin pärjääväni koti-, matka- ja tapaturmavakuutuksella.

Puolentoista tunnin keskustelumaratonin jälkeen en ollut enää niin varma.

Keski-ikäinen vakuutuskauppias oli järkähtämättömästi sitä mieltä, että tarvitsen sairausvakuutuksen. Kelan apu ei kuulemma riitä.

Naurahdin hermostuneesti ja totesin, että kaipa tässä voisi olla sen verran optimisti, että uskoisi selviävänsä vielä muutaman vuoden ilman vakavia tai parantumattomia sairauksia.

Sinunlaisillesi nuorille naisille tuppaa tulemaan rintasyöpää, kohdunkaulan syöpää, ihosyöpää, verenpainetta stressistä ja e-pillereistä, mikä johtaa lopulta tukoksiin ja kenties ennen aikaiseen kuolemaan.

Vakuutusvelho ei ollut vakuuttunut. Sen sijaan hän listasi lukuisia tapauksia, tosia tai keksittyjä, tutuista ja tutun tutuista. Kun juuri sinunlaisillesi nuorille naisille tuppaa tulemaan rintasyöpää, kohdunkaulan syöpää, ihosyöpää, verenpainetta stressistä ja e-pillereistä, mikä johtaa lopulta tukoksiin ja kenties ennen aikaiseen kuolemaan.

Toki voit luottaa onneesi, mutta kukaan ei tiedä, miten pitkään pysyt terveenä, mies muistutti.

*Kun naiivit kuvitelmani *muutamasta, melko varmasta terveestä elinvuodesta olivat romuttuneet, oli aika tölväistä sisäistä idealistiani. Olisihan se kiva ajatella, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta hoitaa sinut tosipaikan tullen ja jokaisella on yhtäläinen oikeus hyvään hoitoon.

Tosiasia kuitenkin on, että yksityisellä pääset suoraan leikkaukseen, johon julkisella puolella saatat joutua odottamaan kuukausia, vakuutusvirkailija muistutti.

Toki kiireelliset, henkeä uhkaavat tapaukset hoidetaan viipymättä, minä yritin väliin.

Virkailijaa epätoivoinen pyristelyni huvitti: mutta mieti niitä unettomia öitä, kun tiedät tarvitsevasi leikkauksen, mutta tilasi ei ole vielä kriittinen. Niiden ohittamisesta maksaa mielellään!

Epäilemättä. Eikä tarvitse kovin pitkälle sukupuuta matkata törmätäkseen suomalaisiin kansantauteihin.

Silti kauppiaan puheetarveluttivat. Minkälaista yhteiskuntamallia olen tukemassa, jos myönnän, että ilman sairausvakuutusta olen tuhoon tuomittu? Onko ajatusmalli pessimismiä vai realismia? Ja minkä verran raha lohduttaa, jos sairastun pysyvästi?

Vakuutuksen perään on turha itkeä, jos pahin on jo tapahtunut.

On hyvin todennäköistä, että nuorena sairausvakuutuksen ottava tulee maksaneeksi joistakin vuosista turhaan. Vakuutuksen perään on kuitenkin turha itkeä, jos pahin on jo tapahtunut.

Loppujen lopuksi sairausvakuutukseni ei maksaisi yhtään enempää kuin vuosittainen nettilaskuni.

Mutta miten kauan hinnat pysyvät matalina, jos yhä useampi turvautuu tilanteessakin kuin tilanteessa yksityiseen hoitoon, ja vakuutusyhtiöitä laskutetaan ilman tunnontuskia?

Ikuisuudelta tuntuneen kädenväännön jälkeen aloin kallistua sairausvakuutuksen kannalle.

Siinä vaiheessa markkinamies ehdotti samanlaista pakettia siittämättömälle lapselleni. Nostin kytkintä.