Kahdentoista tunnin hehkutus ja tunnin voitelu – höyryveturilla ajelu ei ole hätäisen hommaa

Pian sata vuotta täyttävä Kana on yksi harvoista edelleen ajokuntoisista höyryvetureista Suomessa. Tänä viikonloppuna veturin tulipesä nielee jälleen ison kasan halkoja ja nytkähtää liikkeelle Pieksämäen veturipihalta.

liikenne
Höyryveturi.
Juha Vauhkonen / Yle
Höyryveturi.
Entisaikana höyryveturin pilli ei soinut huvin vuoksi, vaan soitoilla oli useita erilaisia merkinantotehtäviä. Näin Pieksämäen Höyryveturiyhdistyksen liikennepäällikkö Esko Hirvonen esitteli erilaisia merkkiääniä toimittaja Juha Vauhkoselle.
Höyryveturi.
Painemittari näyttää kahdeksaa kilopondia – tarvitaan vielä lisää halkoja.Juha Vauhkonen / Yle

Pieksämäen ratapihalta kuuluu tasainen tuhahtelu ja metalliosien kolina. Ääni ei kuulu modernien sähköjunien aikaan. Sen lähde on höyryveturi VR1 665, tuttavallisemmin Kana. Lempinimensä lähes satavuotias veturi on saanut sen keskiosassa sijaitsevista pyöristä, jotka saavat ajopelin liikkumaan "nyökkimällä".

– Sillä ei voi ajaa kovaa, varsinkaan yksinään. Jos vaunut laittaa perään, se kulkee vakaammin, tietää kuopiolainen Kari Siimes.

Siimekselle nyökkivä veturi on tuttu peli: hän on lapsuudessaan ajanut sellaisten kyydissä kymmeniä kertoja. Isä Veikko Siimes oli höyryveturinkuljettaja ja myös pojan oli tarkoitus seurata samalla uralla, kunnes kohtalo puuttui peliin.

– Isä kuoli kun olin 15-vuotias. Tiesin, että ihanteena ollut höyryveturinkuljettajan ura oli pitkän työn takana: isällä meni kymmenen vuotta ennen kuin valmistui. Äiti oli kotiäitinä ja taloudellinen tilanne oli semmoinen, että minun piti saada nopeasti työtä, Kari Siimes kertoo.

Se on iso metallimöhkäle.

Kari Siimes

Kaupallinen ala kutsui ja veturit jäivät, mutta kipinä säilyi. Höyryvetureista tuli intohimoinen harrastus ja vuonna 2006 hän avasi nettiin sivuston Suomen höyryvetureista. (siirryt toiseen palveluun) Nyt Siimes on koonnut tietonsa Suomen valtion käyttämistä höyryvetureista kirjaksi.

Äkkilähdöt eivät onnistu

Tänä viikonloppuna Siimeksen isänkin ajama Kana-veturi on jälleen liikkeellä. Se kyydittää ihmisiä Savon radan satavuotisjuhlien kunniaksi. Edellisen kerran veturi kyyditti ihmisiä Suonenjoen Mansikkakarnevaaleille viikko sitten.

Pieksämäen Höyryveturiyhdistyksen liikennepäällikkö Esko Hirvosella on kunniatehtävä saattaa veturi jälleen ajokuntoon. Se ei ole kärsimättömän työtä: pelkästään koneiston voitelemiseen kuluu vajaa tunti ja kattilan lämmittämiseen huomattavasti kauemmin.

– Hissun kissun... Kesäaikana kestää vähintään 12 tuntia saada Kana käyttöpaineeseen. Ja jos on kylmä aika, niin pistetään muutama tunti lisää, hän kertoo.

Hirvonen nakkelee halkoja tulipesään ja seuraa tasaisin väliajoin painemittaria. Mittarin lukema ratkaisee sen, milloin Kana on valmis taipaleelle. Nyt painemittari näyttää vajaata kahdeksaa kilopondia: 10–12 välillä pääsee jo kulkemaan hyvin.

Kesäaikana kestää vähintään 12 tuntia saada Kana käyttöpaineeseen.

Esko Hirvonen

– Kanalla pääsee parilla halkomotilla Varkauteen eli noin 50 kilometriä.

Toinen tärkeä seurattava on veden määrä kattilassa. Veturin liikkeellepaneva voima perustuu siihen, että kattilasta nouseva vesihöyry syötetään valtaventtiilin ja luistikoneiston kautta työsylintereille. Siellä höyry muuttuu laajenemisen avulla voimaksi ja liike-energia siirtyy pyörästöön. Jos vesi kattilassa pääsee hupenemaan, vaarana on kattilan räjähtäminen – tosin sellaista on Hirvosen mukaan tapahtunut Suomessa ainoastaan kerran.

"Suomalaisia vetureita ei tarvinnut hävetä"

Kana-veturi kuuluu raskaisiin vaihtovetureihin – valtio tilasi sen saksalaiselta Hanomagilta vuonna 1921. Lisäksi vetureita ovat valmistaneet tamperelaiset Lokomo ja Tampella. Suomalaiset veturit olivatkin maailmalla kovassa kurssissa, kertoo aiheesta kirjan julkaissut Kari Siimes.

– Kun vetureiden käyttö loppui Suomessa, niitä ostettiin muun muassa Englantiin ja Amerikkaan. Täällä oli muutamia veturityyppejä, jotka olivat hyvin suosittuja ja teknisesti korkeatasoisia. Niitä ei tarvinnut hävitä, Siimes sanoo.

Henkilöliikenteeseen tarkoitetuissa vetureissa käytettiin suuria pyöriä, jotka mahdollistivat suuren nopeuden. Tavaraliikenteessä tarvittiin puolestaan voimaa, jolloin akselien päässä oli suurempi määrä pieniä pyöriä. Kanan kaltaisilta ratapihojen järjestelyvetureilta vaadittiin pientä kokoa ja suurta vetokykyä.

Suurin osa päätyi romuksi

Kun höyryveturit jäivät liikenteestä, niitä säilytettiin pitkään Pieksämäen ratapiha-alueella. Aikojen saatossa vanhoja vetureita on kuitenkin romutettu – siististi varastoituja vetureita löytyy enää lähinnä Haapamäen höyryveturipuistosta. Vetureita voi käydä myös bongaamassa Hyvinkään rautatiemuseossa.

– Veturit ovat terästä ja rautaa, niitä ei voi säilyttää ulkotiloissa kylmillään. Höyryveturipuistossa näkee niitä, jotka on kunnostettu, mutta ne jotka on jätetty seisomaan, ruostuvat äkkiä hyvin pahannäköisiksi. Se on iso metallimöhkäle. Myös painekattila pitää uusia ajoittain ja se on iso työ. Sen takia käyttökuntoisia vetureita on varsin vähän.

Tänä päivänä on ajokunnossa kymmenkunta veturia ja ne ovat suosittuja nähtävyyksiä aina liikkeelle lähtiessään. Voisi melkein sanoa, että höyryveturien käyttöaste on korkeampi kuin VR:n varsinaisen henkilöjunakaluston: esimerkiksi viime viikonlopun ajelulla Kanan perässään vetämät junanvaunut olivat aivan täynnä.

– Höyryveturiajelu on monelle ihmiselle kokemus, jota he eivät ole päässeet koskaan aikaisemmin kokemaan. Myös vanhoja ihmisiä tulee lastenlasten kanssa näyttämään, millaisilla kulkuvälineillä ennen ajettiin, tietää Pieksämäen Höyryveturiyhdistyksen liikennepäällikkö Esko Hirvonen.