Leea Klemola käänsi aivonsa oopperavaihteelle

Klemola on ohjannut aiemmin kaksi Kokkolan oopperakesän teosta, nyt hän astuu ensimmäistä kertaa näyttelijänä oopperalavalle. Näyttelijälle ooppera on haastava tyylilaji hitaan temponsa vuoksi.

teatteritaide
Leea Klemola
Raila Paavola / Yle

Leaa Klemola oli mukana jo West Coast Kokkola oopperan ensimmäisessä teoksessa vuonna 2007. Hänen ohjaamansa Figaron häät sai jatkoa kaksi vuotta myöhemmin kun Klemola ohjasi Alban Bergin Lulu-oopperan. Nyt hän kipuaa ensimmäistä kertaa näyttelijänä oopperalavalle Juho Kuosmasen Ykspihlajan toimitaloon ohjaamassa Kurt Weillin Der Silbersee -oopperassa.

Klemola sai esitettäväkseen miesroolin, maalaispoliisi Olim kuljettaa oopperan juonta eteenpäin suomen kielellä kun laulut raikaavat alkuperäiskielellä saksaksi.

– Tyylilajina tämä on minulle kuin koululaisnäytelmä, mistä tykkään tosi paljon. Tämä on hulluutta, se tässä on parasta.

Näyttelijälle suurin työ on sopeutua esityksen rytmiin.

– Oopperassa näytteleminen on haastavaa, olin jo unohtanut sen. Kaikki tapahtuu hitaasti. Esimerkiksi dialogikohtauksessa kuoron kanssa minä sanon jotakin, ja kuoro vastaa laulamalla 6 700 vuotta. Minun pitää keksiä siksi ajaksi jotain tekemistä. Olenkin tiputtanut älykkyysosamääräni jo hyvin alas, naureskelee Klemola.

– Se on oopperaa, siellä on kertosäkeitä ja muita. Näyttämöllä oleilu ei saa muuttua pantomiimiksi. Asioita ei kuitenkaan voi kuvailla loputtomiin ilman sanoja, jos ei halua esittää pantomiimia. Ja sitä en missään nimessä halua tehdä. Oivalluksen hetki pitää hidastaa kuuteen minuuttiin, minkä normaalijärkinen oivalta heti muutamassa sekunnissa.

Der Silbersee jäi juutalaisperheen Kurt Weillin viimeiseksi Saksassa säveltämäkseen teokseksi ennen kuin hän pakeni natseja Ranskan kautta yhdysvaltoihin. Weillin musiikki on tehnyt Klemolaan suuren vaikutuksen.

– Silberseen musiikki on äärimmäisen helposti lähestyttävää. Vaikka se on monimutkaista, se aukeaa kertakuulemalla. Se kuulostaa mahtavalta. Jos näin maallikkona arvoin, niin se kuulostaa korviini klassiselta musiikilta, jota on rikottu Big Band -vaikutteilla. Siksi se vetoaa niin nopeasti ja syvästi. Ikään kuin musiikin toinen taso kommentoisi sitä klassista puolta, se on itsessään hyvin dialogista.