Vuoden 1918 taistelukuvaus raaputtaa vanhaa haavaa

Hämeessä kun hiukan raaputtaa rupea niin alla on veresliha. Näin kuvaa hämeenlinnalainen Marjatta Tuomisto yli sukupolvien menevää sisällissodan jälkeä. Lapsuudesta saakka koettu vuoden 1918 varjo sai hänet kokoamaan kirjaksi oman kotiseudun tapahtumia ja kohtaloita.

Kotimaa
Marjatta Tuomisto 1918 - Taistelukuvauksia Pälkäneen Laitiikklana ja Hauhon rintamalla

Hauhoa on joskus sanottu hautojen maaksi. Pälkäneellä, Hauholla, Tuuloksessa ja vielä Lammillakin on niin lukuisia joukkohautoja, yksittäisiä hautapaikkoja ja muistomerkkejä, jotka liittyvät kevään 1918 taisteluihin ja jälkiselvittelyyn.

Aihe on raskas, mutta Hämeenlinnassa asuva Marjatta Tuomisto lähti tekemään monen vuoden työtä, kokoamaan kirjaksi kotiseutunsa veristä historiaa. E-kirjan nimi on 1918 – Taistelukuvauksia Pälkäneen, Laitikkalan ja Hauhon rintamalla.

Keväällä 1918, kun punaiset olivat menettäneet Tampereen, pakenivat joukoittain kohti itää ja kintereillä olivat valkoiset ja saksalaiset, sisällissodan viimeiset suuret taistelut käytiin Pälkäneen, Hauhon ja Tuuloksen silloilla, kylissä ja teillä. Taistelujen päätyttyä ja punaisten antauduttua alkoivat puhdistukset.

Kirja on suuri kotiseututyö

Marjatta Tuomisto paitsi kertoo taisteluista myös luetteloi kaatuneita ja muuten surmansa saaneita. Hauholle päättyi muiden ohella Valkeakoskelta lähteneen sääksmäkeläisen naiskaartin tie. Suuri osa nuorista naisista joutui vangiksi ja teloitusjoukon eteen vapunpäivänä 1918.

Marjatta Tuomisto korostaa, että hän ei ole tutkija, vaan historian ja kotiseutuasioiden harrastaja. Työ lähtikin liikkeelle paitsi kotiseututyönä myös lapsuudesta saakka mieltä vaivanneena ikään kuin suvuissa ja maisemassa olevana muistijälkenä. Hän on lähtöisin tapahtumapaikoilta läheltä Hauhon Alvettulaa. Kotikylän Väinölän työväenyhdistyksen jäsenistä 30 kuoli kaatuneina, ammuttuina tai vankileirillä.

Oikeutetusti voi kysyä, olisiko elämä voinut kylässä jatkua kuin koko sotaa ei olisi ollutkaan, kirjoittaa Marjatta Tuomisto e-kirjansa esipuheessa.

Aihe kumpuaa lapsuudesta saakka

– Lapsuudesta muistan miten joka vappu tuli linja-autollinen väkeä sodan muistomerkille. Siinä vaiheessa, kun rupesi tajuamaan asioita, huomasi, miten Pälkäneellä ja Hauholla oli noita joukkohautoja, ja siitä vähitellen heräsi kiinnostus siihen, mitä oli tapahtunut. Olin elänyt niissä ympyröissä ja kuullut äitini puheita. Aloin miettiä, että ketähän niissä haudoissa oikeasti makaa. Siitä se sitten lähti.

– Lähdin siitä, että kerään muistitietoa. Kirja on hyvin paljon koottu niiden varaa. Valkoisten puolelta löytyy Sankarein muisto, missä on hyvin seikkaperäisiä kirjoituksia. Niistä sai hyvän käsityksen taisteluista, miten niitä valkoisten puolella johdettiin, ja miksi miestappiot olivat suuret. Lähdekirjallisuuden lisäksi mukana on aikalaisten kertomuksia ja Työväen Arkistoon kertynyttä, mukana olleiden muistitietoa. Erityisen hieno kooste oli päiväkirja, jota piti taistelujen aikaan 15–16-vuotias poika, kertoo Marjatta Tuomisto.

Tarjolla on ollut ristiriitaista ja puutteellista tietoa

– Uutta tietoa ovat vaikka hauholaisten punaisten teloitukset. Kadonneiksi sanottuja henkilöitä löytyi Lappeenrannassa ammuttujen joukosta. Samalla tuli etsittyä ihmisten taustoja, mitä muuta he olivat kuin taisteluihin osaa ottaneita. Kohtalot ovat todella mielenkiintoisia.

– Esimerkiksi Alvettulan siltataistelusta 26.–27.4. on erilaisia kuvauksia, kuinka punaiset pääsivät siitä yli. Joku on kirjoittanut, että silta oli tietä avanneiden Valkeakosken naisten verestä punainen, heitä kaatui sinne hirvittävät määrät. Ei se pidä paikkaansa. Heitä kuoli siltataistelussa vain vähän. Sanotaan, että punaisia oli noin 4 000 yrittämässä sillan yli pakoon kohti itää. Pakolaisia oli kuormastoineen Hämeenlinnasta ja muualtakin. Kun tuo määrä myöhemmin pakkautui Hauhon kirkonkylään, se oli väkeä tupaten täynnä.

– Sodanjohdosta voi päätellä, että kun on aina sanottu, että punaisilla ei ollut mitään järjestystä, että he eivät osanneet taistella, että heillä ei ollut mitään johtoa, että he vain menivät, se ei pidä paikkansa. Syrjäntaan taistelussa eteneminen oli hyvin määrätietoista ja johdettua.

Mutta miten kertoa murhista ja muista vääryyksistä?

– Luultavasti Hauhon kohdalta eri tavalla kuin tähän asti. Heti kun punaiset olivat siirtyneet Tuuloksen puolelle, Hauholle perustettiin suojeluskunnan esikunta, joka ryhtyi pidättämään punaisia ja ampumaan heitä Vihniönmäkeen. Olen myös tuonut esiin yhden pastorin, joka luki tuomioita. Kertoman mukaan ne, jotka eivät olleet käyneet rippikoulua, joutuivat armotta kuopan reunalle.

– Olen jättänyt etunimiä pois. Esimerkiksi teloittajat, jotka ampuivat Valkeakosken naiset, heistä on nimiä. Olen käyttänyt tuonkin tapauksen kertojista sukunimiä, mutta jättänyt etunimet pois.

– Kaikki Valkeakosken ns. naiskomppanian naiset eivät joutuneet vangeiksi. Hauhon kirkonkylän taistelun jälkeen joukko jatkoi matkaansa, osa jäi tekemään esteitä, osa lähti jopa kotiin. Vangiksi jääneet olivat ilmeisesti pakomatkalla, saksalaiset saivat heidät vangiksi ja luovuttivat suomalaisille. Olen itsekin kuullut huhuja naisten joukkoraiskauksesta, mutta missään lähteissä ei kyllä selvästi sanota, että heitä olisi raiskattu.

Miksi nainen haluaa tarttua tällaiseen aiheeseen?

– Vaikea kysymys. Ehkä en pelkää niin paljon kuin aiemmat naiset. Kun olisikin ollut niin, että sodan päättyessä sota olisi ollut ohi. Mutta ei ollut. Minäkin olen joutunut lottana olleen opettajan kynsiin. Isäni, äitini, enoni, kaikki maksoivat jälkikäteen hintaa. Ei se elämä ollut niin helppoa. Kun on elänyt sellaisessa ilmapiirissä, ei siitä pidä vaieta.

– Se oli molemmilla puolilla sama juttu. Eivät he niin kummoisia sotilaita olleet. Heidän vain piti tehdä niin kuin käskettiin tehdä, miettii Marjatta Tuomisto.