Viheltämistä voi kehittää kuin laulutaitoa

Viheltäminen ei suju kaikilta luonnostaan, mutta valtaosa taidon oppii, uskoo muusikko Jouni Suuronen. Mahdottomaksi sen voi tehdä hyvin lyhyt kielijänne tai hampaiden erikoisuudet. Musiikki ei ole kiinni instrumentista, sanoo mies, joka kasvatti oman viheltelyäänialansa kolmesta sävelaskeleesta pariin oktaaviin.

musiikki
Kolme ihmistä viheltää.
Raila Paavola / Yle

Käyrätorvensoittaja Jouni Suuronen kiinnostui viheltämisestä alle kouluikäisenä. Helppo laji se ei ollut, vaan pitkään poika vihelteli sisäänpäin. Aikuisena hän opetteli lajin vartavasten:

– Mutta en minä mikään Olavi Virta tuossa viheltämisessä vielä ole, sanoo käyrätorvensoiton opettaja, Tampere Filharmonian käyrätorviryhmän vuorotteleva äänenjohtaja Suuronen.

Viheltämiseen ei siis ole yhtä ainoaa tapaa. Sisäänpäin sujuu toisille kätevämmin. Ulospäin viheltämisessä perinteinen tapa on, että kieli liikkuu alahampaiden takana ja alahuulen kostean sisäpinnan välillä.

– Pitkässä suorassa äänessä enemmän paikallaan, kielitellessä liikkuu enemmän: livoskelee hampaan kärkiä ja huulen sisäpintaa, kuvailee Suuronen.

Muusikoiden keskustelupalstalla esiin nousee ainakin yksi toinenkin tapa: kieli rullataan suuontelon takaosaan terävähköksi kouruksi. Suuronen testaa ja onnistuu heti: ääni on syvempi, vaimeampi, mutta myös korkeampi. Se on luonnollista:

– Kieli on lähempänä kitalakea, joten suuontelo on pienempi ja säveltaso nousee. Jos kieli on suun etuosassa, suuontelon tilavuus on isompi, putki pidempi ja perusääni vihellettäessä on matalampi, tiivistää Jouni Suuronen.

Osalle viheltäminen on vaikeaa

Jouni Suuronen käyttää viheltämistä apuna opetuksessa. Se sopii vaskisoittajien apukeinoksi tekniikan samankaltaisuuden vuoksi.

Oletan, että mikäli halu on riittävä ja sisällä soi, niin kyllä sen vihellyksen oppii loppupeleissä oppii jokainen. Toisilla se on pitempi reissu.

Käyrätorven soiton opettaja, Jouni Suuronen

Vaskisoittimissa huulet pärisevät suukappaleeseen. Äänen äänen vaihtaminen syntyy muuttamalla huulien jännitystä, ilmanpainetta ja ilman vauhtia.

– Sama asiahan vihellyksessä on, ainoa ero on, että huulten välissä on pyöreähkö aukko. Vaskisoittimissa on joustavaseinäinen rako, joka sulkeutuu ja avautuu.

Kokemuksensa pohjalta Suuronen arvioi, että kymmenestä oppilaasta löytyy yleensä yksi tai kaksi sellaista, joille viheltäminen on hankalaa. Se voi teoriassa olla teknisesti mahdotontakin esimerkiksi kovin lyhyen kielijänteen takia. Pääsääntöisesti vaivaa näkemällä saa kuitenkin vihellyksen irtoamaan:

Jouni Suuronen
Jouni Suuronen

– Oletan, että mikäli halu on riittävä ja sisällä soi, niin kyllä sen vihellyksen oppii loppupeleissä oppii jokainen. Toisilla se on pitempi reissu.

Musiikin tekee ilmaisutarkoitus, ei instrumentti

Viheltämisen äänialaa voi kehittää siinä kuin laulamallakin, siitä todistaa Suurosen oma tiekin. Aluksi hän vihelsi vain kolme sävelaskelta ylöspäin.

– Nykyään irtoaa jo vajaat pari oktaavia mukavaa käyttöaluetta. Mutta se vaati aikanaan vähän keskittymistä – kyllä minä siihen pari kesää käytin.

Onko viheltäminen sitten musiikkia? Suuronen muistuttaa, ettei musiikki ole kiinni instrumentista.

– Jos on ilmaisutarkoitus pelkän paljaan äänen lisäksi, niin kyllä se nopeasti musiikiksi muuttuu.

Yhdessä viheltäminen ei usein ole kovinkaan kaunista. Epäpuhtauden Suuronen uskoo johtuvan yksinkertaisesti harjaantumaattomuudesta. Toisaalta viheltäminen tuottaa ohuen äänen, jossa ei ole paljon yläsäveliä. Suuronen löytää vertailukohdan perinteisemmästä soittimesta:

– Jos verrataan kahta huilua, kolmea tai neljää, niin aina se menee falskimmaksi, kun lisätään yksi – sanovat ilkeä ihmiset. Viheltämisessähän on samankaltainen tilanne.