Kolumni: Heikko itsetunto sekoittaa vahvankin ihmisen pään

Muiden hyväksynnän epätoivoinen tavoittelu voi johtaa turhautumiseen ja pettymykseen. Yle Lahden kolumnisti Katariina Katla kertoo eläneensä suurimman osan elämästään peläten ja pähkäillen, mitä muut hänestä ajattelevat.

Katariina Katla
Katariina Katla.
Hanna Lumme / Yle

Olen aina halunnut olla parempi kuin muut. Olen kuvitellut, että olemalla fiksumpi ja lahjakkaampi kuin toiset voin saavuttaa jonkinlaisen lopullisen tunnustuksen siitä, että kelpaan ihmisenä.

On tottakai ihanaa saada hyväksyntää toisilta, mutta lopulta sen epätoivoinen tavoittelu on aina johtanut turhautumiseen ja pettymykseen.

Ongelmani ei koskaan ollutkaan se, etteikö joku olisi aina ihaillut minua ja taitojani, vaan se, ettei se ole koskaan tuntunut vakuuttavalta.

Mutta kuinka mikään määrä hyväksyntää olisikaan voinut tuntua riittävältä, sillä en ole osannut arvostaa itse itseäni. En ole tajunnut, että voin saada sitä ainoaa todella tarvitsemaani rakkautta ja hyväksyntää vain itse itseltäni.

Tuntuu, että olen elänyt suurimman osan elämääni peläten jatkuvasti. Olen pelännyt, ettei minua hyväksytä ja olen pelännyt sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kääntävätkö he minulle selkänsä ja hylkäävät minut, jos tuotan heille pettymyksen.

Olen ollut hyvä omaksumaan sellaisia rooleja, jollaisena olen olettanut toisten haluavan nähdä minut. Useimmiten olen päätynyt esittämään vahvaa ja määrätietoista persoonaa, joka kertoo muille, mitä heidän kannattaisi elämässään tehdä, vaikka olen itse aivan yhtä hämmentynyt kuin kaikki muutkin.

Vahvan persoonan roolissani olen saanut eniten kipeästi kaipaamaani hyväksyntää ja samaan aikaan olen voinut salaa kokea ylemmyydentunnetta katsomalla muita alaspäin. Lainkaan tajuamatta, ettei ylemmyydentunteeni ole mitään muuta kuin heijastuma omasta pelostani ja epävarmuudestani.

Ja koska en ole arvostanut itseäni, en ole pystynyt todella arvostamaan ketään toistakaan ihmistä vaan olen aina etsinyt heistä heikkouksia ja tuijottanut niitä. Tarpeeni ylemmyydentunteeseen olen kuitenkin pyrkinyt salaamaan suurilla puheilla ihmisten välisestä tasa-arvosta.

Tälläiset toimintamallit kumpuavat lapsuudesta. Siitä, millainen kiintymyssuhde minulla on ollut vanhempiini, ja kuinka nämä ovat vastanneet tarpeisiini sekä hoivanneet minua.

Olenkin pitkään syyttänyt vaikeuksistani vanhempiani ja heidän laiminlyöntejään, mutta olosuhteiden ja toisten ihmisten syyttäminen on lopulta aina vain vastuun välttelyä.

Minun ei ole mikään pakko jatkaa niiden toimintamallien toteuttamista aikuisena, jotka olen pienenä lapsena oppinut.

Minun ei tarvitse enää olla parempi kuin muut tai todistaa itselleni tai kenellekään toiselle mitään. Voin vain elää ja kokea. Tarttua mahdollisuuksiin ja tuntea.

Eikä elämän virtaan heittäytyminen ole enää lainkaan pelottavaa, vaan riemastuttavan upeaa!

Katariina Katla

Kirjoittaja on lahtelainen kuvataiteilija ja Yle Lahden kolumnisti.