Näkökulma: Olisiko jo aika aloittaa suora puhe Afganistanista?

Mitkä ovat todelliset syyt, joiden vuoksi Suomi osallistuu Afganistanin Isaf-operaatioon? Niitä ei kerrota ääneen, väittää puolustusministeriön riippumattomalla tutkimusryhmällä teettämä raportti, jonka sisällöstä on oltu hissun kissun, kirjoittaa A-studion toimittaja Anne Moilanen näkökulmassaan.

A-studio
Anne Moilanen.
Anne Moilanen.Hanna Koikkalainen / OKM

Nykyiset kriisinhallintaa ohjaavat vaikuttavuustavoitteet ovat liian yleisiä tai niitä ei ole riittävän selvästi todettu.

Yksittäisiä kriisinhallintaoperaatioita ja missioita suunniteltaessa tarvittaisiin niin ikään selkeitä ja julkilausuttuja tavoitteita Suomen osallistumiselle.

Useassa haastattelussa todettiin, että ”ääneen lausumattomat ulkopoliittiset tavoitteet" tulisi olla arvioinnissa mukana – esimerkiksi koskien Suomen Nato- ja Yhdysvallat -suhdetta.

Kuulostaako yllättävältä?

Niinkin voisi ajatella.

Oheiset otteet ovat puolustusministeriön teettämästä loppuraportista Kokonaisvaltaisen kriisinhallintatoiminnan vaikuttavuuden arvioinnin kehittäminen, joka on päivätty 7.11.2012. Virallisesti julkaisematon raportti käsittelee Suomen kriisinhallinnan, siis muun muassa Afganistanin Isaf-operaation, arviointia, eivätkä sen päätelmät ole ruusuisia. Päinvastoin. Raportti on tylyä luettavaa ennen kaikkea suomalaisten poliitikkojen kannalta.

Raportissa todetaan, että maan korkeimmat ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaavat tahot – tasavallan presidentti, ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta (UTVA), EU-ministerivaliokunta (EU MinVa), eduskunnan ulkoasiainvaliokunta (UaV) – ovat epäonnistuneet kriisinhallintatoiminnan tavoitteiden asettamisessa. Itse asiassa juuri mitään tavoitteita ei ole asetettu. Selkeät, ohjaavat tavoitteet puuttuvat raportin mukaan niin kriisinhallintatoiminnasta kokonaisuutena kuin yksittäisten operaatioidenkin osalta.

Toisin sanoen, se miksi Suomi osallistuu vaikkapa Afganistanin Isaf-operaatioon, ei ole edes päätöksistä vastaaville poliitikoille itselleen – kansanedustajille ja ministereille – selvää.

Leikkaus Helsingin Hakaniemessä sijaitsevaan KokoTeatteriin. Siellä sai maanantaina 15.9. ensi-iltansa Paula Vesalan käsikirjoittama näytelmä Afganistan, jonka tekijät kysyvät juuri saman kysymyksen – mitkä ovat olleet Suomen todelliset syyt osallistua Isafiin?

Vastauksia ei ole helppo saada.

Afganistan- ja Isaf-puhetta hallitsee Suomessa vahva viestinnän doktriini, joka sallii puhua ääneen oikeastaan vain kahdesta operaatioon osallistumisen syystä.

Afganistan-näytelmässä, joka perustuu todellisten Isaf-veteraanien haastatteluihin, suomalaiset rauhanturvaajat joutuvat ampumaan kohti, jopa tappamaan, paikallisia, ja jäävät jälkeenpäin yksin ahdistavien tunteidensa kanssa. Heitä myös kielletään kertomasta kokemuksistaan ulkopuolisille, varsinkaan median edustajille, tai edes perheenjäsenille. Näytelmässä yksittäisten rauhanturvaajien jokaista sanaa vahditaan. Kontrolli sen suhteen, mitä saa sanoa, on äärimmäisen tiukka. Vain ne saavat puhua, jotka suoltavat sujuvimmin virallista liturgiaa. Kaikesta muusta täytyy vaieta.

Vaikuttaa tutulta. Afganistan- ja Isaf-puhetta hallitsee Suomessa vahva viestinnän doktriini, joka sallii puhua ääneen oikeastaan vain kahdesta operaatioon osallistumisen syystä. Ensimmäinen poliittisesti korrekti syy on ihmisoikeuksien, erityisesti naisten aseman, puolustaminen. Toinen on kansainvälisen vastuun kantaminen – että Suomen pitää vauraana länsimaana osallistua yhteiseen rintamaan demokratian rakentamiseksi Afganistaniin.

Nämä ovat epäilemättä ihan olemassa olevia, oikeita syitä. Mutta niiden jälkeen argumentointi loppuu kuin seinään. Kysyt asiaa sitten virkamieheltä, poliitikolta tai puolustusvoimien edustajalta, niin vastaus on aina sama: ei ole muita syitä. Tai jos on, niin niistä ei ainakaan sovi puhua.

Katsotaanpa jälleen puolustusministeriön raporttia kriisinhallinnan arvioinnista. Raportti on julkinen asiakirja, se on teetetty verovaroilla, eikä se periaatteessa ole salaisuus. Puolustusministeriöstä raportin saa pyytämällä – jos osaa pyytää.

Raportin mukaan Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan taustalla on kuin onkin myös selkeitä poliittisia tavoitteita. Yksi tavoite liittyy Suomen Nato-rauhankumppanuuteen, johon raportin sekä erillisen Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan strategian (2009) mukaan liittyy keskeisenä osana, että osallistumme Nato-johtoisiin operaatioihin ja "niissä tarvittavien sotilaallisten suorituskykyjen kehittämiseen".

Raportin mukaan Suomi hakee Afganistanista muun muassa parempaa yhteistoimintakykyä muiden kanssa, yhteensopivuutta Nato-standardeihin sekä "saa kokemuksia välineistöstä, osaamisesta, toimintamenetelmistä ja tiedonvaihdosta kriisitilanteissa".

Toisin sanoen Afganistan on Suomen puolustusvoimille myös harjoitusareena, jossa päästään testaamaan tositilanteessa asioita, joita kotimaassa on opiskeltu vain teoriassa.

Kuulostaa rajulta, mutta tämä syy lienee totta, minkä ainakin puolustusvoimien edustajat toisinaan myöntävätkin. Joidenkin sotilaiden innokkuutta lähteä Afganistaniin voi tästä näkökulmasta jopa hieman ymmärtääkin. Eivät kai he ole valinneet sotilasuraa, jotta he voisivat ikuisesti vain harjoitella ja kuvitella, millaista olisi toimia – sotia? – tositilanteessa.

Myös "institutionaalisten rakenteiden tukeminen" ja "suhteiden lähentäminen" EU:n ja Naton kanssa ovat raportin mukaan syitä Suomelle osallistua niiden johtamiin kriisinhallintaoperaatioihin.

*Onko Suomi *sodan osapuoli?

Tätä keskustelua on Suomessa jonkin verran käyty, ja sille keskustelulle on ominaista, että näin ei saa virallisesti sanoa.

Pitkäaikainen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) on aiemmin ottanut aiheeseen hieman suoremman lähestymistavan, mutta esimerkiksi puolustusministeri Carl Haglund (r.) toistaa sinnikkäästi, että Suomi ei ole sodassa, vaikka suomalaiset ovat Isafissa ottaneet osaa taistelutilanteisiin.

Puolustusministeri kieltää myöskään tietävänsä, että suomalaiset rauhanturvaajat olisivat ainakaan hänen ministerikaudellaan, eli parin viime vuoden aikana, tappaneet ihmisiä Afganistanissa. Näin olisi kuitenkin Haglundin mukaan käynyt Isaf-operaation alkupuolella sekä joissain muissa kriisinhallintaoperaatioissa.

Olemmeko Afganistanissa oikealla asialla?

Paula Vesalan Afganistan-näytelmän mukaan mahdollisesti emme. Näytelmä ei kuitenkaan tarjoa yksiselitteistä vastausta siihen, olisiko vuoden 2014 lopussa päättyvään, jo yli kaksitoista vuotta jatkuneeseen Isafiin pitänyt osallistua vai ei. Myöskään siihen näytelmä ei ota kantaa, pitäisikö Suomen lähteä mukaan myös Isafin jatko-operaatioon, johon osallistumisesta Suomessa on jo tehty alustava poliittinen linjaus.

Näytelmä kuitenkin väittää, että Isafista ei puhuta Suomessa rehellisesti. Lisäksi näytelmä kysyy, tiesivätkö poliitikot vuonna 2002 edes mistä päättivät, kun päättivät lähettää suomalaisia Afganistaniin.

Lisää Afganistan-näytelmästä ja Isaf-operaatiosta A-studion lähetyksessä TV1:ssä ke 17.9. klo 21.05.

Anne Moilanen
Kirjoittaja on A-studion toimittaja