yle.fi-etusivu

Uutuusdokumentti Ulvilan surmasta uhraa lapset

Ohjaaja Pekka Lehdon Ulvilan murhamysteeri -elokuva herättää tunteita. Se järkyttää ja työntyy ihon alle. Siinä on yksi valtava vika. Se uhraa lapset.

elokuvat
Ohjaaja Pekka Lehto.
Ohjaaja Pekka Lehto.Jussi Nukari / Lehtikuva

Pekka Lehdon Ulvilan murhamysteeri -elokuvan valtakunnallinen ensi-ilta on 3. lokakuuta, mutta se on jo nähty muutamilla paikkakunnilla ennakkoensi-illassa.

Jos ohjaaja Pekka Lehdon viisi vuotta tekemää dokumenttia katsoo puhtaasti elokuvana, voi tunnustaa, että konkariohjaaja osaa välineensä. Hän on tehnyt rajusti tunteisiin vaikuttavan elokuvan, jossa on juuri sellaiset vahvat elementit, joita koukuttava draama vaatii.

On raaka henkirikos, joka tapahtuu tavalliseksi kuvatun perheen kotitalossa. Katsojalle esitellään entistä repaleisemmaksi muuttuva nelilapsinen perhe äitineen. On myös ripaus lempeä. Leskirouva ryhtyy romanssiin yllättävästi hänen elämäänsä putkahtaneen miehen kanssa. Mies kuitenkin paljastuu peitepoliisiksi, sillä poliisi etsii perheenisän murhaajaa äärimmäisen laajalla tutkinta-arsenaalilla. Pari vuotta murhan jälkeen oikeus vangitsee epäiltynä perheenäidin, Anneli Auerin.

Virkanainen putkassa

Rikostutkinnan aikana vaihtuivat paitsi tutkintalinjat myös tutkinnanjohtajat. Heidän työjaksojensa rajapinnat Lehto kuvaa jykevän elokuvallisesti. Hän kävelyttää poliisimiehet pimeään parkkiluolaan ramppia pitkin kertomaan omia näkemyksiään. Tunnelma on kuin westernistä, jossa aina uusi seriffi astelee tuorein ajatuksin ratkaisemaan mysteeririkosta.

Lehto käyttää taitavasti kontrasteja. Vankeinhuoltolaitoksen nuhruisessa asussa puhuu rauhallinen ja selkeäsanainen Auer vankipuhelimeen. Ja poliisivankilan graffitien keskellä oikeusistuntoon valmistautuva syytetty näyttää pinkissä neuleessaan ja tyylikkäässä puolihameessaan pankkivirkailijalta.

Ohjaajalla oma mielipide

Ohjaaja Lehto on oikeudenkäynnin aulakeskusteluissa ja ennakkohaastatteluissa paljastanut näkökulmansa. Hänen sympatiansa ovat Anneli Auerin puolella – poliisia vastaan. Valinta näkyy vahvasti elokuvan roolituksessa ja tarinankerronnassa. Toisaalta lopputulos jopa yllättää. Vaikka näkökulma on syvän subjektiivinen, on Lehto yllättävänkin maltillinen mielipiteensä julkituomisessa.

Elokuva on luokiteltu dokumentiksi. Se on hyvin raskaasti dramatisoitu dokumentti, vähän sellaiseen Amerikan tyyliin.

Tarina alkaa lentävillä sirpaleilla, jotka syntyvät mustan hahmon hakatessa terassin oven ikkunan rikki. Valittu näkökulma alleviivataan näin katsojalle heti ensiminuuteilla. Surmaaja murtautuu terassin kautta ulvilalaiskotiin. Sitten alkaa autenttinen hätäkeskuspuhelu, jossa kuuluvat perheen kolmen jäsenen äänet: äidin, isän ja vanhimman tyttären. Se on karmivaa kuultavaa. Rikospaikan aidot verikuvat yhdistettynä lavastettuihin veritippaefekteihin menevät jo makaaberin puolelle, mutta tunteisiin tämä kaikki vaikuttaa rajusti.

Lasten näyttäminen törkeää

Elokuva sisältää taltiointeja Anneli Auerin ja perheen lasten kuulemisista. Perhealbumin kuvapoiminnot alleviivaavat perheidylliä. Valokuvat tarjoilevat lapset ilman kasvojen sumentamista. He viettävät hyvin tunnistettavina juhlia ja veikistelevät täytekakun vieressä. Kuvien asetelmat ovat tuttuja jokaisen suomalaisperheen albumista.

Ohjaajan ajatuksen ymmärtää. Näin päästään todella iholle. Lasten kuvien näyttäminen on törkeä temppu. Vaikka haluaa kertoa yhden suomalaisen rikoshistorian erikoisemmista tapauksista, ei saa uhrata lapsia. He joutuvat kulkemaan loppuelämänsä erittäin traumaattisen tapahtumat mukanaan. Elokuvan kuvista kasvojen tunnistaminen ei helpota lasten tulevaisuutta.

Tämän elokuvan jälkeen tavallinen elämä on heille entistä vaikeampaa.