Näkökulma: Vallankumousta odotellessa

Ihmiskunnan historia on taaperrusta katastrofista toiseen, kirjoittaa näkökulmassaan Yle Lahden tuottaja Tapani Ripatti.

Näkökulmat
Tapani Ripatti
Juha Tanhua / Yle

Maailma on kuin jana, jonka päät etääntyvät kiihtyvällä vauhdilla yhä kauemmas toisistaan. Jossain vaiheessa polarisaatio on saavuttanut äärirajansa ja jana katkeaa.

Silloin sinulta kysytään, kummassa päässä janaa seisoit. Silloin on vain musta ja valkoinen, harmaa – ja värit ovat poissa. Olet joko puolellani tai minua vastaan.

Myös demokratia on jana. Sen keskikohta on paksu ja päät puhe-etäisyydellä toisistaan.

Tämä jana venyy koko ajan myös Suomessa. Sen päät eivät keskustele keskenään – eivät ymmärrä toisiaan.

Suomen hyvinvointijanalla osa ihmisistä ryyppää sikana, osa ei juo lainkaan, osa pönkittää Pisa-tutkimusta, osa porukasta tallaa katuja. Osa tämän valtiojohtoisen demokratian asukkaista venyttää senttejään tai jonottaa ruokaa, osa ansaitsee enemmän kuin ansaitsisi.

Toinen voi paremmin ja toinen huonommin. Negatiivista komparatiivia seuraa superlatiivi ja negatiivistä superlatiivia kaaos, vallankumous.

Kun se tulee, et voi seisoa barrikadin päällä. Siellä olet kahden tulen välissä. Vaikka et edes tiedä, keitä ovat osapuolet, sinun on valittava jompikumpi.

Tosin lopulta on ihan sama, kumman valitsit, vallankumous syö aina lapsensa. Hyvä niin.

Suomi-janan hyvinvointipään tuntee halusta näkyä ja kuulua.

Sitten on vähemmän niitä, jotka ovat erimieltä. Tosin lopulta jäljelle jäävät unohtavat, mitä tapahtui ja rupeavat taas venyttämään janaa.

Tätähän ihmiskunnan historia on, taaperrusta katastrofista toiseen, koska Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen – antoi piruuttaan meille vapaan tahdon.

Suomi-janan hyvinvointipään tuntee halusta näkyä ja kuulua. Minulla on älypuhelin, 42 tuuman telkkari, olen vahvassa uraputkessa, olen lahjakas, olen niin Minä kuin ihminen voi Minä olla.

Minä täytän maailmani selfieillä, Minä kerron somessa mitä Minä tein eilen, teen juuri nyt ja huomenna – ja voi ihanaa, Minulle peukutetaan – olen siis olemassa.

Osa ihmisistä on saanut kaikesta tästä ura-, menestymis-, some- ja muusta trenditohotuksesta tarpeekseen.

He ovat syrjäytyneitä. Heitä pitää tukea. Heille täytyy järjestää työpajoja. Koska heillä ei ole somea, heille on järjestetty sossu.

Mutta onko kukaan viranhaltija tai muu satuolento oivaltanut, että joillekin syrjäytyminen on samanlainen tietoinen valinta niin kuin juomattomuus, kasvissyönti tai selibaatti?

Venytänkö nyt janan katkeamispisteeseen, ketä vastaan nousen, kun ääneen lausun, että toivon näiden tietoisesti syrjäänvetäytyneiden humanistien valtaavan maailman.

Toivon, että heistä tulisi valtavirtaa, ja että kun joku joskus – kuten on odotettavissa – tekee sen vallankumouksen, sen tekisi tämä jengi, jolle elämä ei ole uraputkea ja klikkailua kybertodellisuudessa, vaan rauhallista hyminää ihmismielessä.