Näkökulma: Kiitos, kun kiusasitte!

Muistoja tulvii mieleeni nyt, kun olen mukana valmistelemassa A2 Koulukiusaamis-iltaa. Mietin, sainko kiusaamisesta niin kamalat traumat, etten edes tajua niiden olemassaoloa? Huomaan pohtivani, mikä nykynuoria vaivaa – eikö kiusaaminen ole osa rajojen rikkomista ja oman paikkansa hakemista, kasvamista ihmisenä, kirjoittaa Ajankohtaisen kakkosen toimittaja Ami Assulin.

Näkökulmat
Ami Assulin Näkökulma-kuva piirros
Stina Tuominen / Yle

– H-e-l-v-e-t-i-n kana-aivo! Djävla hönshjärna!

Kuuluu vain pamaus, kun ylä-asteen matematiikanopettaja iskee oppikirjalla päähäni. Toisella kertaa hän muuttaa äänensä pikkutytön piipitykseksi:

– Eikö pikku kana-aivo taaskaan oikein ymmärrä, eikö?, hän lässyttää hellästi, muka.

Historianopettaja puolestaan saa tarpeeksi purkansyömisestäni. Hän kävelee luokseni, tarraa toisella kädellä poskeni tötteröksi, kaivaa purukumin poskestani ja sotkee sen pitkiin, paksuihin hiuksiini.

– Miksi söit purkkaa, leikkaa hiukset lyhyiksi, toteaa rehtori ilman myötätunnon häivää.

He ovat lempiopettajiani, parhaasta päästä.

Olemmeko kasvattamassa jälkipolvista liian pehmeitä?

Eikä minua edes harmita, naurattaa vaan, paitsi tietysti se hiusten leikkaaminen. Olen sentään jo ylä-asteella ja käynyt läpi kovan, vuosia kestäneen koulun. Tai oikeastaan kiusaaminen alkoi jo leikkikoulussa.

Olin ainoa ruotsinkielinen lapsi suomenkielisessä tarhassa. Kummajainen, mikä lie pyrkyri. Kakkahapsuja hameessa (se oli kiltti, jonka kummisetä toi Skotlannista!) ja puheessa outo korostus (eipäs ollut!), ei sellaisen kanssa leikitä. Ujokin, kaiken lisäksi.

Sitä kärsimystä kesti onneksi vain pari vuotta.

Kun sitten siirryin suomenkielisestä tarhasta ruotsinkieliseen kouluun ainoana ryhmässä, joka ei ollut käynyt ruotsinkielistä leikkikoulua, olin itseoikeutettu uhri. Kummajainen, haiseva suomalaiskakara, typerät, halvat ruudulliset housut Aholaidalta (paita oli sentään Marimekon), eikä osaa edes kunnolla ruotsia.

Ei sellaista kutsuta synttäreille eikä tosiaankaan oteta ainakaan meidän pesäpallo-, koripallo-, lentopallo- tai yhtään mihinkään muuhunkaan joukkueeseen. Hiihtokilpailutkin hävisi, eikä osaa edes laulaa, kuunnelkaa nyt, ei voi nauramatta kuunnella! Syö hiuksia yäk, räkätukka, oli ansainnutkin sen, että mokoma Tappara-pipo (se oli minun aarteeni!) heitettiin vessan pyttyyn.

Tappara-pipo (se oli minun aarteeni!) heitettiin vessan pyttyyn.

Opin nopeasti valittamaan milloin vatsakipua, milloin käyttämään kuumemittaria patterissa tai teemukissa (jälkimmäinen ei ainakaan kannata, mittari räjähti), välillä oli pakko ottaa lomaa vainoajista. Kotona kerroin välillä jotakin pientä ja äiti soitti kerran pahimman kiusaajan vanhemmille. Se ei muuttanut tilannetta.

Opettajat eivät tienneet mitään, olivathan kiusaajani heidän suosikkejaan, hyvien perheiden hyviä oppilaita. Niitä, jotka toivat opettajalle tekemiään lahjoja ja halasivat häntä joka päivän aluksi ja lopuksi, ainakin. Niitä, jotka saivat parhaimmat arvosanat ja joiden vihot olivat siistejä. Pakenin mielikuvitusmaailmaan ja hain sieltä lohtua.

Opin kyseenalaistamaan jo varhain. Olin toki pettynyt uskontoon jo rukoillessani hartaasti ruokapöydässä "Rakas Jumala taio pois toi kamala soosi" (sitten avasin silmät, ja soosi seisoi aina vaan lautasella), mutta viimeinen niitti oli se, kun Jumala ei saanut kiusaajianikaan laantumaan. Vaikka laulu soi nuotin vierestä, virren sanat tulivat sydämestä joka aamuhartaudessa:

”Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen aina saan. Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lasta armollaan”.

Noh, kiusaamista jatkui aina viidennelle luokalle asti (se oli silloin oppikoulun ensimmäinen). Sitten luokkaan tuli uusi tyttö, näki tilanteeni ja otti minut suojatikseen. Lähdimme yhdessä taistoon kiusaajakaartia vastaan.

Meistä tuli koviksia, ostimme takataskukammat ja huulikiillot ja maistoimme tupakkaa.

Ja ainakin kerran kiusasimme mekin, pahasti. Seurasimme luokan komeinta poikaa kotiin asti, tönimme ja tuupimme ja huijasimme päälle, että meikälikoilla sentään oli poikaystävät ja kaikki. Ja niillä mopot!

*Hävettää, vieläkin. *Myöhempinä vuosia roolit vaihtuivat vielä kertaalleen, ja olin taas yksin. Halusin vaihtaa koulua parhaan ystäväni luo Steiner-kouluun, mutta se ei tullut kuuloonkaan. Arvosanat laskivat, matikasta tuli nelosia ja vitosia ja keskiarvo putosi jonnekin kuuden kieppeille. Turpiin tuli kadullakin, mokomalle hurrille!

Sitten minä suivaannuin.

Yhdeksännellä luokalla aloin nostaa arvosanoja lukemalla ensimmäistä kertaa, kuin hullu. Pääsin lukioon ja sain päästötodistukseen yhdeksän keskiarvon. Penkkareissa annoin historianopettajalle säilyttämäni ja kehyksiin laittamani kovettuneet purukumihiukset.

Lähdin heti kirjoitusten jälkeen maailmalle, ja kun palasin takaisin vuosia myöhemmin taskussa oli toimittajan paperit (Täytyy tunnustaa, että Ruotsissa se finnjäveliksi haukkuminen harmitti välillä.). Uskon, että omista kokemuksista on ollut paljon apua työssäni vuosien varrella.

Kiusaajani olivat tehneet minusta vahvan, rohkean ja sisukkaan, jopa luovan.

Kiusaajani olivat tehneet minusta vahvan.

*Muistoja tulvii mieleeni *nyt, kun olen mukana valmistelemassa Ajankohtaisen kakkosen Koulukiusaamis-iltaa. Mietin, sainko kiusaamisesta niin kamalat traumat, etten edes tajua niiden olemassaoloa?

Huomaan (salaa!) pohtivani, mikä nykynuoria vaivaa – eikö kiusaaminen ole osa rajojen rikkomista ja oman paikkansa hakemista, kasvamista ihmisenä? Kuulen monia luvattoman kurjia tarinoita ja muistan toki, miten omasta vatsasta ja/tai sydämestä usein otti. Tiedän, että kiusaamisella voi olla myös karmaisevia seurauksia niin kiusattujen kuin kiusaajienkin loppuelämälle, mutta silti?

Pyydän anteeksi, mutta minun on pakko edes kysyä: olemmeko kasvattamassa jälkipolvista jo liian pehmeitä, liian herkkiä? Miten he pärjäävät sitten, kun koulun ovet sulkeutuvat ja maailman ovet aukeavat?

Kiitos siis teille, tarha- ja koulukaverit. Kiitos rakkaat opettajat siellä pilven reunalla. Kiitos, kun kiusasitte! Olen antanut teille anteeksi, mutten unohda teitä ja tekojanne koskaan.

Ja ihan teidän kiusaksenne tiedoksi sekin, että syön vieläkin purukumia, mutta osaan laskea päässäni, että kun A2 Koulukiusaamis-iltaan tulee 40-henkinen yleisö ja 20 vierasta se tekee yhteensä 60 henkilöä.

_ A2 Koulukiusaamis-ilta YLE TV2 7.10. klo 21 alkaen_.