Hyppää sisältöön

Maahanmuuttajateinin arkea 90-luvulla: "Nuorisotalolle ei oltu tervetulleita"

17-vuotiaana Algeriasta Helsinkiin muuttaneen Mehdi Lakhalin teinivuodet täytti hengailu maahanmuuttajajengissä. Ainoa kontakti suomalaiseen aikuiseen oli poliisi tai vartija. Sitten löytyi muutakin puuhaa.

Kuva: Yle

Mehdi Lakhalin ensimmäinen kokemus Suomesta oli hämmästys – täällähän on pimeää.

– Alkoi talvi. Usko pois, että mä en halunnut lähteä auringosta ja tulla pimeyteen. Se oli shokki.

Alkushokin jälkeiset ensivaikutelmat olivat kuitenkin hyvät. Pimeys oli lopulta parempi vaihtoehto kuin sisällissodan runteleman kotimaan Algerian pommit, murhat ja muut levottomuudet.

– Mä huomasin, että täällä nuorilla oli enemmän mahdollisuuksia selviytyä elämässä.

Ihmisetkin tuntuivat mukavalta.

– Alussa ei tuntunut pahalta, koska en ymmärtänyt kieltä. En tiennyt, haukkuiko ihmiset mua vai kutsuiko komeaksi mieheksi. Mutta enemmän kun oppi kieltä, alkoi myös ymmärtää rivien välistä.

Nuorisojoukossa tyhmyys tiivistyy

Mehdi löysi seurakseen nopeasti muita maahanmuuttajateinejä. Jengissä oli muun muassa kiinalaisia, algerialaisia, somaleita ja albaaneja.

– Ne hyväksyi mut sellaisena kuin olen. Pystyi puhumaan rennosti, ei ollut pelkoa, eikä ne lähteneet karkuun. He olivat samassa tilanteessa kuin minä.

Ei me suunniteltu mitään projekteja, vaan tehtiin tyhmyyksiä.

Nuorisotyöntekijä ja entinen jenginuori Mehdi Lakhal.

90-luvulla Rautatieasemalle kokoontui nykyistä paljon isompia nuorisojoukkoja, kun yhteyttä ei voinut pitää kännykän ja somen kautta. Joukossa tyhmyys tiivistyi. Asematunneli ja "steissi" ovat Mehdin muistoissa nuoruuden uhoa, pikkurikollisuutta, sekä kohtaamisia poliisin ja vartijoiden kanssa.

– Me oltiin nuoria kavereita. Ei me suunniteltu mitään projekteja, vaan tehtiin tyhmyyksiä. Tappeluita, juostiin tyttöjen perässä, rikottiin jotain ikkunoita. Jokainen näytti kykyjään, etsi paikkaansa.

Putkakin tuli tutuksi, tosin ei aina aiheesta.

– Kerran täällä oli tapahtunut jotain rikollista ja epäiltynä oli tumma kaveri, vähän hoikka ja vähän pitkä. 24 kaveria pistettiin putkaan. Minut myös, vaikka en ollut tehnyt mitään, Mehdi muistelee.

"Nuorisotalolle ei ollut asiaa"

90-luvun Helsinki tarjosi teineille nihkeästi illanviettopaikkoja. Mehdin mukaan vielä nihkeämmin muualta saapuneille.

– Jos joku selittää, että nuorisotaloihin olivat silloin kaikki tervetulleita, niin ei pidä paikkaansa. Ne nuorisotyöntekijätkin katseli meitä sellaisella tavalla, että ongelmia on tulossa. Ne ikään kuin suojeli omia nuoriaan meiltä.

Mehdin ensimmäinen kontakti suomalaiseen aikuiseen – joka ei ollut vartija tai poliisi – oli Olavi Sydänmaalakka, Aseman lapset ry:n Walkers-nuorisotyöntekijä.

– Ensimmäinen paikka, jossa me saatiin istua ja juoda kahvia, oli Walkers. Ensimmäinen kontakti aikuisiin oli Walkers, poliisin ja vartijoiden jälkeen. Ei kukaan muu järkevä ihminen tullut ikinä puhumaan meille yhtään mitään. Me vähän ihmeteltiin sitä. Miksi niitä me kiinnosti?

Kohtaaminen oli lopulta tärkeä käänne.

– Ne hyväksyi meidät tavallisina ihmisinä. Muut näki meidät ongelmana tai ufoina, Marsista tulleina.

Taantuma näkyy nuorissa

Helsingistä alkunsa saanut Walkers-nuorisotyö täyttää 20 vuotta ja on suositumpaa kuin koskaan. Toimintaa on jo 13 paikkakunnalla ja pelkästään Helsingin Kampintorin nuorisokahvilassa käy vuosittain kymmeniä tuhansia nuoria.

Jos vanhemmat menettää duuninsa, niin totta kai se vaikuttaa nuoreen.

Aseman Lapset ry:n toiminnanjohtaja Christian Wentzel.

Toiminnanjohtajan mielestä julkisia ajanviettopaikkoja ja aikuista juttuseuraa tulisi tarjota nuorille juuri nyt. Nykyinen taloustaantuma tuo nimittäin ikävällä tavalla mieleen 90-luvun lamavuodet, jolloin toiminta sai alkunsa. Pessimismi tarttuu aikuisista nuoriin.

– Jos vanhemmat menettää duuninsa, niin totta kai se vaikuttaa nuoreen. Kun koko ajan luetaan negatiivisia uutisia, irtisanomisia ynnä muuta, niin usko parempaan huomiseen kaikkoaa, sanoo Aseman Lapset ry:n toiminnanjohtaja Christian Wentzel.

Wentzel toivoo, että säästökohteita miettiessään päättäjät muistaisivat, millaisia vaikutuksia nuorisoon kohdistuvilla leikkauksilla voi olla.

– Ne leikkaukset jotka sillon tehtiin, niillä oli kauaskantoiset vaikutukset. Siitä maksetaan edelleen. On syrjäytymistä, mielenterveysongelmia. Toivon, että nyt – vaikka onkin tiukat ajat – niin ymmärrettäisi satsata lapsiin ja nuoriin, koska se maksaa itsensä takaisin.

Tämän allekirjoittaa Mehdi Lakhal, entinen jenginuori ja nykyinen 37-vuotias Walkers-nuorisotyöntekijä.

– Katso missä mä olen tänä päivänä, ja mitä mä teen. Sillä on merkitystä. Jos en olisi tavannut Olavia, en olisi täällä, Lakhal sanoo.

.
.