Näkökulma: Säröjä onnelassa

Bhutanin onnellisuuspolitiikka on rakennettu osittain nepalilaisväestön sorron varaan. Voiko hyvän yhteiskunnan rakentaa, jos osalla sen jäsenistä ei ole kaikkia ihmisoikeuksia, miettii Bhutanissa vieraillut Ylen toimittaja Jaana Kanninen.

Ulkomaat

Nepalilaisväestön asema on Bhutanissa vaiettu tabu. Siitä ei kirjoiteta lehdissä, eikä siitä pidä julkisesti kysellä. Bhutanin onnellisuuspolitiikka varastaa palstatilan samaan aikaan, kun menneiden vuosikymmenien ihmisoikeusrikoksista vaietaan.

Nykyisen kuninkaan isä aloitti ”Yksi kansakunta – yksi kansa” –politiikan 1980-luvulla. Käytännössä tämä tarkoitti suuren nepalilaistaustaisen vähemmistön vainoamista maan eteläosissa. Nepalilaiset ovat hinduja, ja heitä oli tuohon aikaan jopa viidennes Bhutanin asukkaista.

Alkoi vaino, joka sai etnisen puhdistuksen piirteitä. Nepalilaisia vangittiin, kidutettiin ja lopulta kehotettiin lähtemään maasta. Jopa 100 000 ihmistä pakeni Nepalin puolelle, ja YK alkoi ylläpitää pakolaisleirejä .

Buddhalaismies.
Buddhalaiset ovat Bhutanissa etuoikeutetussa asemassa.Jaana Kanninen / Yle

Viime vuosina YK:n pakolaispolitiikan mukaisesti leirejä on tyhjennetty, ja pakolaisia siirretty kolmansiin maihin. Suurin osa heistä asuu nykyään Yhdysvalloissa. Siellä suurta huolta on herättänyt bhutanilaispakolaisten itsemurha-aalto.

Nepalin puolella Bhutanin rajalla on edelleen kymmeniä tuhansia bhutanilaisia, joiden ei sallita palata koteihinsa.

Nykyinen kuningas Jigme Khesar Namgyel Wangchuck on jatkanut isänsä politiikkaa, eikä nepalilaissyntyisillä bhutanilaisilla ole pääsääntöisesti oikeutta täyteen kansalaisuuteen, passiin tai äänestämiseen. Kuinka paljon heitä on maassa nykyään, siitä ei ole saatavilla tietoja.

Nepalilaiskysymys on kaikkea muuta kuin ratkaistu.

Bhutanin ihailtava tavoite rakentaa maa, jossa kaikkein kansalaisten olisi mahdollisuus kukoistaa henkisinä ja luovina olentoina, koskee siis ikävä kyllä vain yhteiskunnan buddhalaisia jäseniä. Siihen onnelaan eivät mahdu hindut eivätkä noin parikymmentä tuhatta kristittyä. He saavat harjoittaa uskontoaan, mutta eivät perustaa yhdistyksiä. Heidän ei myöskään oleteta erottuvan buddhalaisista maanmiehistään.

Voi vain kysyä, voiko mikään kansakunta rakentaa todellista hyvinvointia, jos joku osa väestöstä suljetaan onnen ulkopuolelle.

Bhutan ei sittenkään taida olla Shangri-La, täydellisen onnen utopia, jonka James Hilton kuvaili romaanissaan 1930-luvulla.