Näkökulma: Fanitus on muuttunut – niin minäkin

Fanitus on murroksessa. Toimittajaharjoittelijamme Leeni Varis pohtii fanikulttuurin muutosta ja omaa fanityttöaikaansa.

Musiikkifanit
toimittajaharjoittelija Leeni Varis

Murrosikäni porteilla olin suuri Tokio Hotel fani. Tämä saksalainen rock-bändi aiheutti minussa stereotyyppistä teinitytön hysteriaa: omistin jokaisen levyn ja keikkatallenteen, osasin kaikkien kappaleiden sanat ulkoa saksaksi sekä englanniksi ja huoneeni oli vuorattu bändin julisteilla. Vaatekaappini ovessa roikkui jopa laulaja Bill Kaulitzin täysikokoinen juliste. Samaisen Billin kanssa vannoin meneväni joskus naimisiin.

Suhteeni Tokio Hoteliin on muuttunut sittemmin ja niin on fanikulttuurikin. Kysyin yläkoululaisilta, miten tosifanin voi tunnistaa. Fani on kuulemma sellainen, joka tietää fanituksen kohteestaan kaiken ja seuraa tätä jokaisessa sosiaalisen median välineessä. Ei vaan minun aikanani.

Tästä häpeällisestä elämänvaiheestani on kulunut vähemmän aikaa kuin haluaisin myöntää. Kiitän kuitenkin onneani, että fanitukseni sijoittui aikaan ennen Facebookia. Jos sosiaalinen media olisi ollut olemassa pahimpana fanitusaikanani, rakkauden tunnustukseni saksalaista laulajaa kohtaan löytyisivät parilla klikkauksella. Nyt ne ovat sentään turvassa päiväkirjan kansien sisällä.

Fanittaminen on siirtynyt nettiin. Lempiartistin levyjen kokoelmat ovat vaihtuneet Spotify-soittolistoihin ja fanikirjeet ovat muuttuneet Instagram-kommenteiksi. Internetissä kaikki on ikuista. Vaikka rakkaus One Directionia kohtaan kuihtuisi, todisteet fanituksesta jäävät internetin syövereihin. Minä pääsin helpommalla. Poltin todisteet fanituksesta teini-iän dramaattisena hetkenä nuotiolla.

Tokio Hotel teki muuten paluun pitkän hiljaiselon jälkeen. Kuuntelin heidän sinkkunsa, ihan vain tarkistaakseni, josko haaveeni elämästä rouva Kaulitzina ovat vielä elossa.

Ne taisivat palaa tuhkaksi päiväkirjani sivujen mukana.