Kummitusjuttu elää ja voi hyvin

Tämä vuodenaika on varsin otollista kummitus-, aave- ja kauhukertomuksille. Ja niitähän riittää! Vaasalainen Tiina Hietikko-Hautala on kerännyt aavetarinoita eri puolilta Pohjanmaata kahteen kirjaan. Näitä pohjalaisia aavetarinoita on kerrottu jo monen vuosisadan ajan ja vaikka ne ovat muotoaan tai tyyliään muuttaneetkin, jatkuu kertomisperinne edelleen.

Aavetarinoiden taltioija Tiina Hietikko-Hautala. Kuva: Terhi Varjonen/Yle

Kun Tiina Hietikko-Hautala joitakin vuosia sitten ryhtyi keräämään pohjalaisia aavetarinoita talteen , oli hänen olettamuksensa se, että tarinat ovat katoamassa. Olettamus ei ole ainakaan vielä muuttunut todeksi, sillä tarinat elävät ja niitä kerrotaan edellleen eteenpäin. Tosin aika tekee perinteisiinkin aavetarinoihin muutoksiaan, tietää Hietikko-Hautala.

- Vanhin aavetarina on elänyt 1300-luvulta meidän päiviimme saakka, että aika sinnikkäitä ovat! Toki nyt eletään ajassa, jossa tarinat muuttuvat. On tullut uusia medioita ja uusia tapoja. Aavetarinatkin globalisoituvat, ehkä muuttuvat videopelien tai kauhuelokuvien muotoon, kertoo Hietikko-Hautala.

Tarinoissa on koko elämän kirjo

Kummitus- ja aavetarinoita on kerrottu siis vuosisatoja ja perinne jatkuu, mutta miksi niitä kerrotaan?

Henkeni haluaa kernaasti ainiaan oleskella lähellä tätä teosta, joka on ollut kaiken rakkauteni esineenä vuosikymmenien aikana

Lääkäri Karl Hedman testamentissaan

Tiina Hietikko-Hautala arvelee, että yksi syy on tietenkin itse tarinassa ja siinä, että ehkä kaikki ei olekaan selitettävissä järkiperustein.

- Meitä kiehtovat selittämättömät asiat, varsinkin nyky-yhteiskunnassa, jossa kaikelle tuntuu löytyvän selitys ja vastaus. Aavetarinat ovat siinä mielessä kiehtovia, että niissä on koko elämän kirjo. Ne nostavat esiin yksittäisten ihmisten elämänkohtaloita tai yksittäisten rakennusten historiaa ja nämä ovat usein toisenlaisia kuin ne perinteiset historiat, miettii Hietikko-Hautala.

Tarinoissa on pettymyksiä rakkaudessa, surua ja murhetta mutta hyvin usein myös rakkautta ja kiintymystä esimerkiksi kotitaloon tai kotiseutuun.  Esimerkkinä kirjailija mainitsee Vaasassa sijaitsevan Pohjanmaan museon suurmiehen Karl Hedmanin. Hedman rakasti museota, joka oli hänen oma luomuksensa niin lujasti, että hänen haamunsa eli varjonsa on nähty  liikkuvan ns. Hedmanin kerroksessa museon sulkemisajan jälkeen.

Sukua urbaaneille legendoille

Kummistusjuttujen kanssa samantyyppisiä kertomuksia ovat urbaanit legendat. Huppumies, kuokkamummo... Tiina Hietikko-Hautala ei ole erotellut kirjoihin valittuja aavetarinoita tieteellisin tai kansanperinnettä luotaavin perustein.

Aavetarinoita taltioiva Tiina Hietikko-Hautala Pohjanmaan museon, Hedmanin kerroksessa, josta lääkäri Karl Hedman edelleen huolehtii. Kuva: Terhi Varjonen/Yle

- Tämmöiset huhupuheet ja eri tarinaversiot värittävät näitä juttuja ja urbaanit legendathan lähtevät tämänlaisesta kerronnasta. Eri tarinoissa saattaa olla myös päällekkäisyyksiä. Vaasan Suvilahden kuokkamummosta elävä urbaani legenda on muotoutunut ajan myötä vähän jo kummitusjutun mutoon, analysoi Hietikko-Hautala.

Tarinat ja itse aaveet eroavat pohjalaismaakunnissakin toisistaan.  Ero ei johdu maantieteellisistä seikoista vaan kaupunki-maaseutu -asetelmasta. Kaupunkikummitukset ja maaseutukummitukset ovat erilaisia, ainakin tarinoiden perusteella.

- Kaupunkikummitukset ovat sellaisia salonkikelpoisia. He ovat usein suojelushenkiä ja liikkuvat vanhoissa arvokkaissa rakennuksissa. Kun mennään maaseudulle ja saaristoon tarinat muuttuvat perinteisemmiksi ja niihin tulee tiettyä julmuutta ja moraalisia opetuksia, kertoo Hietikko-Hautala.

Aavetarinoissa paljon huumoriakin

Lempitarinaa kysyttäessä tulee kirjailijalle montakin tarinaa mieleen.

Tuloksettomien etsintöjen myötä paikalle tuotiin kahvinporoja tutkiva selvänäkijä. Hän näki merenpohjassa uinuvan neidon.

Tarinasta Majakan onneton neito

Yksi suosikeista on aavetarinoiden humoristisempaan lajiin kuuluva Kokkolan Harrbodaniin liittyvä tarina valkeasta neidosta.

- Se edustaa hulvatonta tarinavyyhtiä, jossa  on mukana keksittyjä aaveita ja aitoja aavetarinoita. Mökkiläiset olivat jo 1900-luvun vaihteessa nähneet vesirajassa valkean neidon, mutta eivät olleet uskaltaneet laajemmin kertoa tästä leimautumisen pelossa. Kalamiehet lisäsivät jossakin vaiheessa vettä myllyyn, jotta akat ja turistit pysyisivät pois tieltä! Siinä meinasi kyllä käydä köpelösti kun joku oli valeaaveena lakanassa ja joku otti aseen esiin..., Tiina Hietikko-Hautala kertoo.

Sitaatit Tiina Hietikko-Hautalan kirjoista Aaveiden kaupunki - kummistustarinoita Vaasasta ja Aaveiden Pohjanmaa - kummitustarinoita mailta ja meriltä