Kolumni: En haluaisi pelätä Venäjää

Suomi on ja pysyy Venäjän naapurina. Pitkään tämä naapuruus tuntui tarjoavan pelkästään mahdollisuuksia, mutta viime aikoina suhde Venäjään on saanut muitakin sävyjä. Näitä pohtii Janne "Rysky" Riiheläinen kolumnissaan siitä, miksi hän pelkää nyt Venäjää, vaikkei haluaisi.

Venäjä
Janne Riiheläinen.
Jaana Minkkinen

Joskus poikavuosina poimimme Vaalimaan tien varresta kummallisilla kirjaimilla painettuja Raamattuja, kun salakuljettajalla oli mennyt pupu pöksyyn ennen Neuvostoliiton rajaa. Raamattujahan tai muuta uskonnollista kirjallisuutta ei maahan saanut viedä. Sitten Neuvostoliitto loppui ja loppui myös moni muu asia. Ennen kaikkea loppui moni pelko: ydinsodan pelko, kommunismin pelko ja ylipäätään suuren itäisen naapurin pelko. Ainoa pelko oli, että maa hajoaisi kokonaan ja syöksisi tänne suuria pakolaismassoja. Niiden ruokkimiseen ja majoittamiseen valmistauduttiin, onneksi turhaan, pitkin itärajaa.

Nyt pelko on palannut, ainakin minulle.Kuulemani ja lukemani mukaan myös monelle muulle. Pitkään ajattelimme Venäjän olevan vain se vähän kummallinen ja pikkuisen toimimaton maa tuossa vieressä, jonka edesottamuksista ei tosin aina tolkkua saanut. Venäjä oli myös monella tapaa huikea asia: äärimmäisen nopea siirtymä talousjärjestelmässä ja teknologioissa, Pietarin uudelleen syttyvä maailmanmetropolin hehku ja monet muutmuut kiehtovat asiat vetivät rajan yli. Sekä tietysti kuilu tavaroiden ja palveluiden hintatasossa. Hankalakaan raja ei pidellyt suuntaan tai toiseen, kun ihmiset kokivat saavansa itselleen tärkeitä asioita naapurin puolelta. Raja ei enää railona auennut, vaan naapuruus alkoi asettua uomiinsa.

Joskus poikavuosina poimimme Vaalimaan tien varresta kummallisilla kirjaimilla painettuja Raamattuja, kun salakuljettajalla oli mennyt pupu pöksyyn ennen Neuvostoliiton rajaa

Sitten Putin päätti hyökätä Ukrainaan. Kun laskee yhteen Tšetšenian, Georgian ja Ukrainan sodat, naapurimaiden kansalaisten kidnappaukset, Putinin puheet ja tunnottoman propagandan, syntyy kuva voimankäyttöön ja häikäilemättömyyteen valmiista roistovaltiosta. Se ei ole koko totuus Venäjästä, mutta voiko tämä ikävä puoli olla tulevaisuudessa totta muuallakin kuin nyt Ukrainassa.

Venäjä käyttää voimatoimissaan taitavasti hyväkseen lännen demokraattisia piirteitä. Putin pystyy olemaan nopeampi ja häikäilemättömämpi, sillä hänen tarpeensa tehdä poliittisia kompromisseja vaalien tai muiden syiden takia on erittäin paljon pienempää kuin mihin me olemme tottuneet. Lännen sananvapautta ja tasapuolisuuteen pyrkivää journalismia Venäjä käyttää hyväkseen valehtelemalla silmittömästi, vaatien silti oman näkökantansa esittämistä tasapuolisuuden hengessä. Lännen talouteen keskittyvää maailmankuvaa Putin käyttää hyväkseen tarjoamalla taloudellisia etuja vastineeksi työrauhasta naapurimaiden ahdistelussa.

Pikkuhiljaa lännessä on vahvistunut käsitys siitä, että Venäjä nykyisellä linjalla jatkaessaan kokee ennemmin tai myöhemmin taloudellisen romahduksen. Se kaatoi Neuvostoliiton ja se tullee kaatamaan myös Putinin vallan vertikaalin. Venäjän historiasta on tuttu se traaginen seikka, että omien valtiaidensa pyrkimyksistä kärsii aina eniten Venäjän kansa.

Pikkuhiljaa lännessä on vahvistunut käsitys siitä, että Venäjä nykyisellä linjalla jatkaessaan kokee ennemmin tai myöhemmin taloudellisen romahduksen

Julkisella keskustelulla on tapana kärjistyä. Suomalaisen Venäjä-keskustelun ääripäät ovat hysteria ja tosiasioiden kieltäminen. Lööpit kirkuvat järjettömyyksiä paremman irtonumeromyynnin toivossa. Toisaalta sitten moni poliitikko ja asiantuntija vakuuttaa hyvin varman oloisena, että Suomen kannalta mikään olennainen ei ole muuttunut. Varmuuden vuoksi he saattavat vielä mitätöidä huolen esittäjiä tai jopa ampuvat sanansaattajat. Itse uskon totuuden asettuvan jonnekin näiden kahden ääripään välille. On syytä huolestua, jopa pelätä, mutta pillastumiseen ei ole tarvetta.

Venäjän pelkoni harmittaa minua. Olen harmissani siitä, että olen pari vuosikymmentä puolustanut Venäjää ja venäläisiä lukemattomissa tilanteissa. Vuosien varrella kohtaamani epä- ja ennakkoluulot, jopa viha, ovat olleet yllättävän sitkeitä. Minua harmittaa, että nämä pikkusielut nyt ovat tyytyväisiä näennäisestä oikeassa olemistaan, vaikka heidän johtopäätöksensä Venäjästä syntyi vain typerien asenteiden pohjalta. Putin onkin tavallaan pettänyt myös minut ja lukemattomat muut Venäjän ystävät.

Venäjän pelkoa herättävät linjaukset ja teot pitää tunnistaa ja tunnustaa. Pelolle ei kuitenkaan saa antaa valtaa, vaan sitä pitää kuunnella tarkkaan ja arvioida sen syitä ja mahdollisia seurauksia. Jos on pitkään vakuutellut muille, ettei Venäjää ja venäläisiä kannata pelätä, niin tämä tuntuu, ja kuulukin tuntua, kurjalta. Eikä venäläisiä edelleenkään tarvitse pelätä, vaan Putinin hallintoa.

Tämä on sitä todellista paasikiviläisyyttä, ikävien tosiasioiden tunnustamista. Sen jälkeen meidän on päätettävä mitä teemme asian suhteen. Tai valtiojohtohan sen päättää. Toivottavasti hekin pelkäävät nyt sopivasti.

Janne Riiheläinen
Kirjoittaja on turvallisuuspolittinen bloggari Joensuusta