Huostaanotettujen lasten äiti: "Salaamme vieläkin sen, etteivät he asu kotona"

Annen lapset otettiin huostaan niin, etteivät vanhemmat osanneet lainkaan odottaa sitä. Perheenäiti on oppinut hiljalleen elämään tapahtuneen kanssa vertaisryhmän tuella.

Kotimaa
YLE Etelä-Karjala

– Se tuli täytenä yllätyksenä ja järkytyksenä sekä lapsille että meille vanhemmille. Se oli todella kova paikka, kun lapset lähtivät tästä. Kaksi nuorinta lähti päiväkodista, että me emme edes saaneet nähdä heitä.

Anne (nimi muutettu) ja hänen miehensä eivät osanneet lainkaan varautua henkisesti, kun heidän lapsensa otettiin huostaan pari vuotta sitten. Koti oli yhtäkkiä tyhjä, samoin oma sisin.

– Itkin aika paljon ja eristäydyin ystävistä ja sukulaisista. Poistin itseltäni kännykän käytöstä, enkä ottanut kehenkään yhteyttä. Nelisen kuukautta olin aika vankasti eristyksissä muista ihmisistä, Anne kuvailee.

Osalle ihmisistä huostaanotoista oli pakko kertoa ja osalle Anne halusikin kertoa. Osa lähipiiristä on yhä täysin tietämätön asiasta.

Me ollaan yhdessä pystytty rämpimään näiden asioiden yli.

"Anne"

– Kyllähän sitä vieläkin salataan, että lapset on huostassa, ettei ne kaikki asukaan kotona.

Äiti kertoo päässeensä pikku hiljaa asian kanssa sinuiksi niin, että hän pystyi elämään asian kanssa. Suhde aviopuolisoon on kaikeksi onneksi säilynyt hyvänä.

– Me ollaan yhdessä pystytty rämpimään näiden asioiden yli, Anne kuvailee.

Paikka auki rinnalla kulkijalle

Anne ja hänen miehensä tunsivat jäävänsä tyhjän päälle, kun heidän lapsensa otettin huostaan.

– Olisin toivonut kovasti, että tuki olisi ollut saman tien. Nyt jätettiin yksin pärjäämään ja siinä oli sitten vielä joulut ja kaikki. Oli todella rankkaa viettää joulua ilman lapsia.

Perhearviointiin lähdettäessä perhe sai apuna kotiin työntekijän, jonka kanssa asioita käytiin läpi. Anne olisi kuitenkin kaivannut rinnalleen myös toisenalaista tukea.

Oli todella rankkaa viettää joulua ilman lapsia.

"Anne"

– Siinä olisi tarvinnut jonkinnäköisen tukihenkilön ja juuri sellaisen, joka ei olisi sosiaalitoimesta. Joku, joka olisi omakohtaisesti kokenut sen, olisi ehkä osannut parhaiten auttaa ja tukea siinä. Että tällaisenkin tilanteen jälkeen selviää hengissä ja sitä elämää on vielä.

Tänä syksynä Anne pääsi mukaan Voikukkia-ryhmään, jossa lastensa huostaanoton kokeneet pääsevät puhumaan tilanteestaan ja tuntemuksistaan. Huostaanotosta tähän pisteeseen ehti kulua turhan pitkä aika.

– Puolitoista vuotta huostaanoton jälkeen on aivan liian myöhäistä. Tämmöinen tuki pitäisi olla mahdollisimman nopeasti tällaisen huostaanottotilanteen jälkeen, äiti painottaa.

Ryhmäläisestä kokemusohjaajaksi

Erja (nimi muutettu) toimii Voikukkia-ryhmässä kokemusohjaajana. Alun perin hänkin päätyi ryhmään vasta pitkän ajan kuluttua siitä, kun hänen lapsensa otettiin huostaan. Ryhmän löytäminen ei ollut aluksi helppoa.

– Ei kukaan osannut sellaista neuvoa. Kriisikeskuksella kävin kaksi kertaa keskustelemassa. Siellä sanottiin, ettei minun tarvitse enää käydä, koska ajattelen asioista niin järkevästi, mutta olihan se niin iso möykky sisällä, että ymmärsin itsekin, että en minä sitä jaksa yksin kantaa.

Kun Erja viimein löysi internetistä tiedon Voikukkia-ryhmästä ja alkoi käydä tapaamisissa, niistä tuli hänelle henkireikä.

Olihan se niin iso möykky sisällä, että ymmärsin itsekin, että en minä sitä jaksa yksin kantaa.

"Erja"

– Ensimmäinen ryhmäkerta meni ihan itkiessä vain sitä, että löysin sen ryhmän. Vaikka ei oltu vielä sanaakaan vaihdettu, se myötätunto mikä sieltä jo tuli ja sellainen olo, että täällä minun ei tarvitse hävetä, täällä minun ei tarvitse näiden ihmisten edessä kokea täysin epäonnistuneeni vanhempana.

Ryhmässä Erja pääsi purkamaan kokemuksiaan ja ajatukset alkoivat järjestyä, mutta alkuun tie näytti pitkältä.

– Ajattelin, että en ole ikinä samssa tilanteessa kun kokemusohjaajat, että niin tasapainoisia he olivat ja miten niin hyvin he pystyivät omaa asiaansa käsittelemään ja kertomaan siitä. Ja yllätys yllätys, tässä ollaan itse kokemusohjaajana ja samassa tilanteessa eli tasapainossa sen asian kanssa, hän hymyilee.

Voikukkia-ryhmän nimen taustalla on ajatus siitä, että vanhemmuus voi kukkia, vaikka lapset olisikin sijoitettu perheen ulkopuolelle.

Joustava prosessi

Pohjois-Savon lastensuojelun kehittämisyksikössä työskentelevä Tuija Raitanen ohjaa myös Voikukkia-ryhmiä. Raitasen mukaan monet vanhemmat kaipaisivat huostaanottotilanteessa jonkinlaista vertaistukihenkilöä.

– Hän voisi auttaa sanoittamaan tapahtunutta ja antaa ihan arjen vinkkejä, Raitanen tiivistää.

Raitasen mukaan joillekin kynnys tulla ryhmään kertomaan kokemuksistaan on korkea ja joskus voimat menevät arjen pyörittämiseen. Vertaisryhmään tulevaa valmistellaankin toimintaan niin, että ohjaajat ottavat häneen yhteyttä, antavat tietoa ryhmän sisällöstä ja selvittävät, missä vaiheessa lapsen tai lasten sijoitusprosessi on. Samalla ohjaajat tulevat tutuiksi.

Ryhmässä käsitellään tiettyjä teemoja, mutta keskustelunaihe voi muuttua ryhmäläisten tilanteen ja halun mukaan. Toiminnan muotoa ei muutenkaan haluta rajata turhan tarkasti. Esimerkiksi se, osallistuvatko puolisot ryhmiin yksin vai yhdessä, voi vaihdella.

Kun itse vahvistuu, lapsikin voi varmasti paremmin.

Tuija Raitanen

– Saman perheen puolisot voivat kokea elämäntilanteen kovin erilaisena, he voivat kertoa ihan erilaista tarinaa perheen murheesta ja huostaanotosta. Se on mielestäni oikeutettua ja voi olla, että vertaisryhmä on ensimmäinen paikka, jossa sen oman tarinansa saa kertoa. Mutta on mahdollista myöskin, että pariskunnat saavat yhdessä ollessaan kertoa omaa tarinaansa ja he rikastuvat siitä ja heidän suhteensa vahvistuu, Raitanen selittää.

Ohjaajan mukaan ryhmät pyritään järjestämään niin, että niissä olisi useampi kuin yksi mies, jotta isälläkin olisi ryhmässä vertaisensa.

Ryhmien päätavoitteena on, että vanhemmat saavat välineitä käsitellä lapsen huostaanottoa ja saavat voimia elää elämäänsä eteenpäin. Tämä heijastuu parhaimmillaan koko perheen hyvinvointiin.

– Kun itse vahvistuu, lapsikin voi varmasti paremmin. Joissain tapauksissa lapsi voi tulla takaisin kotiin tai sitten ei, mutta uskon, että ryhmän käynyt henkilö pystyy olemaan jatkossa jotenkin vahvempana vanhempana sen lapsen elämässä ja tekemään yhteistyötä erilaisten osapuolien kanssa, Tuija Raitanen summaa.

Elämä jatkuu

Annen ja hänen miehensä lapsista osa on jälleen omien vanhempiensa luona, mutta kaksi heistä on yhä huostaanotettuina. Huostaanottoon johtaneiden syiden käsittely on vaatinut paljon työtä, mutta tilanne on helpottumassa.

– Elämän on kuitenkin ollut jatkuttava, koska osa lapsista on kotona, ei ole pystynyt jäämään rypemään ja suremaan. Loppupeleissä olemme nyt aika onnellisia tässä siitä, että meillä on osa lapsista kotona ja toiveita, että jossain vaiheessa nämä kaksi viimeistäkin vielä kotiutuvat.