Israelin ja palestiinalaisten konflikti – mitä, missä ja milloin?

Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin historiaa keritään auki milloin Raamatusta, milloin toisesta maailmansodasta lähtien. Tässä suhteiden kärjistymistä seurataan 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Juutalaisten keskuudessa syntyi silloin sionistinen liike.

Ulkomaat
Kalliomoskeija Jerusalemin Temppelivuorella.
Kalliomoskeija Jerusalemin Temppelivuorella.Jim Hollander / EPA

 

1800–luvun loppu

1800-luvulla valtaosa juutalaisista asui Lähi-idän ulkopuolella, lähinnä Keski- ja Itä-Euroopassa. Juutalaisvainot vaikuttivat sionistisen ajattelun syntyyn, eli unelmaan omasta kansallisvaltiosta. Sionismin perustajana pidetään itävaltalaista Theodor Herzliä, joka järjesti maailman ensimmäinen sionistisen kongressin Sveitsissä vuonna 1897. Kotimaan paikaksi harkittiin myös Argentiinaa ja Ugandaa, mutta varsin pian unelma täsmentyi Palestiinaan. Liike kannusti ja rahoitti muuttoliikettä Palestiinaan.

Palestiina kuului 1. maailmansodan lopulle saakka Osmanien valtakuntaan, ja alueella asui pääasiassa arabeja. Ensimmäiset yhteenotot alueelle muuttavien juutalaisten kanssa syttyivät silti jo 1800-luvun puolella.

1917

Ensimmäisessä maailmansodassa Osmanien valtakunta liittoutui Saksan kanssa. Britannia pyrki tukemaan Palestiinan asukkaiden kapinaa osmanien hallintoa vastaan. 1915 Britannian Egyptin hallintokomissaari Sir Henry McMahon lupaili arabeille itsenäisyyttä, mutta jätti arabivaltion alueen määrittelyn hämäräksi.

1917 annettu Balfourin julistus lupasi juutalaisille kansalliskodin Palestiinassa, mutta niin, ettei alueen muun väestön oikeuksia loukata. Britannia valtasi Palestiinan alueen samana vuonna.

1920 Sèvresin sopimus sinetöi Osmanien valtakunnan romahdukseen. Kansainliitto antoi Palestiinan hallinnon briteille, ja brittihallinto kesti vuodesta 1920 vuoteen 1948.

1948

Ennen toista maailmansotaa juutalaisten muutto Palestiinaan kiihtyi. Yhteenotot maahanmuuttajien ja arabien välillä lisääntyivät, ja 1937 lordi Peelin komissio ehdotti alueen jakamista juutalaisalueeksi ja arabialueeksi.

Vuonna 1947 Britannia antoi juutalaisten ja arabien konfliktin YK:n ratkaistavaksi. Juutalaisten osuus oli jo noussut kolmasosaan Palestiinan väestöstä, ja holocaustia pakenevia juutalaisia etsi sankoin joukoin turvallista kotimaata. YK:n komitea ehdotti Palestiinan jakoa, mutta ehdotusta ei koskaan toimeenpantu.

Britannia ilmoitti luopuvansa Palestiinan mandaatistaan 15.5.1948. Israelin valtio julistettiin perustetuksi päivää aiemmin, ja 15. päivää muistetaan arabien keskuudessa al-Nakbana, katastrofina.

Toukokuisen itsenäisyysjulistuksen jälkeen viisi arabimaata – Jordania, Egypti, Libanon, Syyria ja Irak yrittivät tunkeutua Israeliin, mutta tulivat lyödyiksi. Egypti otti kuitenkin hallintaansa Gazan alueen ja Jordania Länsirannan ja Itä-Jerusalemin.

David Ben Gurion allekirjoittaa Israelin itsenäisyysjulistuksen.
David Ben Gurion allekirjoitti Israelin itsenäisyysjulistuksen toukokuussa 1948.EPA
1964

PLO perustetaan. Alueen arabimaat yrittivät alussa pitää järjestön peukalonsa alla, mutta vuonna 1969 järjestön johtajaksi nousseen Jasser Arafatin myötä Palestiinan vapautusjärjestö siirtyi palestiinalaisten omiin käsiin, mikä johti ristiriitoihin Jordanian kuninkaan Husseinin kanssa. Vuonna 1959 perustettu Fatah alkoi taistella Israelia vastaan myös terrori-iskuin.

1967

5.–10.6.1967 kuuden päivän sota. Egypti sulki Akabanlahteen johtavan salmen israelilaisliikenteeltä ja Israel vastasi ilmaiskuin egyptiläisiä ilmavoimia vastaan. Israel valloitti Gazan ja Siinain Egyptiltä, Itä-Jerusalemin ja Länsirannan Jordanialta ja Golanin kukkulat Syyrialta. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi kuuluisan ja paljon kiistellyn päätöslauselmansa 242, jossa se vaati Israelia vetäytymään miehittämiltään alueilta, mutta myös peräänkuulutti rauhaa ja kunkin valtion oikeutta elää turvallisten ja tunnustettujen rajojen sisällä. Puolisen miljoonaa palestiinalaista pakeni vallatuilta alueilta Egyptiin, Syyriaan, Libanoniin ja Jordaniaan.

1973

Jom Kippur -sota. Egypti ja Syyria yrittivät vallata menettämänsä alueet, mutta juutalaisten juhlapäivän mukaan nimetty sota päättyi Israelin voittoon. Sodan jälkeen öljyntuottajamaiden järjestön OPEC:in arabijäsenet yrittivät öljyntuotannon leikkauksilla painostaa Yhdysvaltoja liittolaisineen lopettamaan tukensa Israelille, mikä käynnisti kansainvälisen öljykriisin.

1974

PLO ja palestiinalaiset eivät ole olleet yksimielisiä tavoista tavoitella omaa valtiota ja taistella Israelia vastaan. Jo vuonna 1974 PLO:sta erosi kaksi vasemmistolaista ryhmittymää, joiden mielestä järjestö oli pettänyt Israelin tuhoamisen päämäärän ja alkanut tukea kahden valtion periaatetta. Vuonna 1982 syntynyt libanonilaisten shiiamuslimien Hizbollah-järjestö sekä 1987 perustettu Hamas-järjestö ovat tärkeimpiä PLO:n kilpailijoita.

1977

Israelin sodanjälkeisiä hallituksia oli dominoinut Työväenpuolue, ja kovan linjan asellisista sionistijärjestöistä polveutuva oikeistolainen Herut-puolue pysyi oppositiossa vuoteen 1977 asti. Uutta hallitusta johti entinen Irgunin johtaja, Menachem Begin. Hallitus kiihdytti siirtokuntien perustamista miehitetyillä Länsirannalla ja Gazassa.

Egyptin presidentti Anwar Sadat puhuu Israelin parlamentissa.
Egyptin presidentti Anwar Sadat puhui Israelin parlamentissa marraskuussa 1977.EPA
1979

Egyptin presidentti Anwar Sadat järkytti arabimaailmaa yllätysvierailulla Israeliin. Sovinnonhieronta tuotti tulosta 1978 Camp Davidin sopimuksessa, joka linjasi Lähi-idän rauhaa ja rajoitettua itsehallintoa palestiinalaisille. Maaliskuussa 1979 Menachem Begin ja Anwar Sadat allekirjoittivat maiden rauhansopimuksen. Egypti sai Siinain takaisin, mutta sai kärsiä muiden arabimaiden hyljeksintää. Sadat itse joutui islamistin murhaamaksi vuonna 1981.

1982

PLO:sta irtautuneen Abu Nidal -terroristijärjestön jäsenet yrittivät murhata Israelin Lontoon suurlähettilään. Israel päätti hyökätä Libanoniin tuhotakseen Israelin rajan lähellä sijaitsevat palestiinalaismilitanttien tukikohdat. Rauha Galileaan -nimistä operaatiota johti puolustusministeri Ariel Sharon, joka ulotti operaation aina Libanonin pääkapunkiin Beirutiin saakka. Tulitaukosopimus salli PLO:n taistelijoiden vetäytyä kaupungista, ja PLO:n päämaja siirrettiin Tunisiaan.

1987

Ensimmäinen palestiinalaisten intifada eli kansannousu alkoi Gazassa ja levisi kohta myös Länsirannalle. Kansannousu sisälsi kansalaistottelemattomuutta lakoista mellakoihin. Yli tuhat ihmistä – pääosin palestiinalaisia – kuoli ensimmäisen intifadan aikana vuoteen 1993 mennessä.

Palestiinalaiset pikkupojat heittävät kivillä israelilaista tankkia Länsirannalla
Palestiinalaiset pikkupojat heittivät kivillä israelilaista tankkia Länsirannalla syyskuussa 2003.Alaa Badarneh / EPA
1988

Tunisiaan karkotettu PLO:n johto koki jäävänsä yhä enemmän syrjään palestiinalaisalueiden kansannoususta. Järjestön kansallinen neuvosto hyväksyi 1988 kahden valtion ratkaisun ja irtisanoutui terrorismista. Yhdysvallat aloitti vuoropuhelun PLO:n kanssa, mutta Israelin mielestä PLO oli yhä terroristijärjestö.

1993

Työväenpuoluetta edustava pääministeri Jitzhak Rabin ja PLO:n johtaja Jasser Arafat käynnistivät Norjassa salaiset neuvottelut rauhan aikaansaamiseksi, ja allekirjoittivat 13. syyskuuta 1993 Oslon sopimuksen. Siinä Israel ja PLO tunnustivat toisensa ja sitoutuivat kahden valtion ratkaisuun.

Jitzhak Rabin ja Jasser Arafat kättelevät Valkoisen talon edustalla.
Jitzhak Rabin ja Jasser Arafat kättelivät Valkoisen talon edustalla vuonna 1993.EPA
1994

Toukokuussa Israel ja PLO sopivat Kairossa Oslon sopimuksen toimeenpanon tavoista. Israel vetäytyi osista Gazaa ja Länsirantaa ja salli palestiinalaishallinnon perustamisen. Vaikeimmat kysymykset jätettiin kuitenkin jatkoneuvottelujen asiaksi: palestiinalaisvaltion perustaminen, Jerusalemin kohtalo, juutalaissiirtokuntien kohtalo ja yli kolmen miljoonan palestiinalaispakolaisen paluu jäivät ratkaisematta.

Heinäkuun 1. päivänä Jasser Arafat palasi palestiinalaisalueille. Hänet valittiin palestiinalaishallinnon presidentiksi tammikuussa 1996.

1995

Rinnakkaiseloa rasittivat palestiinalaisten tekemät terrori-iskut ja Israelin vastatoimet. Israelissa rauhanprosessin vastustus kasvoi oikeiston ja uskontopuolueiden piirissä. Rauhanneuvottelut kitkuttivat silti eteenpäin, ja Oslo II -sopimus solmittiin syyskuussa. Se jakoi Länsirannan kolmenlaisiin alueisiin, joista A-alueet (7 % pinta-alasta) siirrettiin palestiinalaisten täyteen hallintaan. Tämä oli liikaa Israelin uskonnolliselle oikeistolle. Pääministeri Yitzhak Rabin murhattiin marraskuussa.

1996

Oikeistolaisen Likud-puolueen johtaja Benjamin Netanjahu voitti vaalit. Netanjahu raivostutti palestiinalaisia lisäämällä juutalaisten asuttamista miehitetylle Länsirannalle. Toisaalta Netanjahu myöntyi Yhdysvaltain painostuksesta vetämään joukkoja Hebronista ja allekirjoittamaan vuonna 1998 Wye-joen sopimuksen, joka sisälsi lisää alueluovutuksia. Netanjahu hävisi vaalit 1999 Työväenpuolueen Ehud Barakille.

2000

Uusi Wye-joen sopimus solmittiin 1999, mutta isojen kiistakysymysten ratkaisu ei edennyt edes Camp Davidin neuvottelurutistuksessa heinäkuussa.

Benjamin Netanyahun seuraaja Likudin johdossa, veteraanipoliitikko Ariel Sharon vieraili syyskuussa Jerusalemissa al-Aqsan eli juutalaisittain Temppelivuoren alueella. Palestiinalaiset vastasivat provokatiiviseen vierailuun mielenosoituksin. Toinen intifada eli palestiinalaisten kansannousu alkoi.

2001

Kansannousun tiimellyksessä Likudin kovan linjan suosio kasvoi ja Ariel Sharon nousi pääministeriksi.

2002

Konflikti kärjistyi viisi viikkoa kestääneeksi Jasser Arafatin päämajan piiritykseksi Ramallahissa. Israel kiristi Länsirannan valvontaa ja alkoi rakentaa muuria palestiinalaisalueiden ympärille.

Kesäkuussa Yhdysvaltain presidentti George Bush linjasi puheessaan tiekarttaa, jonka mukaan rauhanneuvotteluja pitäisi käydä.

Palestiinalainen nainen kävelee israelilaisten rakentaman muurin vierustalla Itä-Jerusalemissa.
Palestiinalainen nainen käveli israelilaisten rakentaman muurin vierustalla Itä-Jerusalemissa joulukuussa 2003.Jim Hollander / EPA
2003

Yhdysvallat ja Israel kieltäytyivät neuvottelemasta suoraan Jasser Arafatin kanssa, ja tämä taipui nimittämään palestiinalaishallinnon pääministeriksi maltillisena pidetyn Mahmoud Abbasin. Abbas ajautui kuitenkin pian valtataisteluun Arafatin kanssa. Ääri-islamilainen Hamas-järjestö puolestaan vastusti liian neuvotteluhaluisena pitämäänsä Abbasia.

Huhtikuussa Yhdysvallat julkisti hiotun tiekartan siitä, miten Palestiinan valtiota kohti edetään. Kesäkuussa Aqabassa, Jordaniassa osapuolet sitoutuivat sopimukseen, mutta suhteellinen rauha romahti jo seitsemän viikon kuluttua uusiin terrori-iskuihin ja kostotoimiin. Abbas erosi pääministerin tehtävistä.

2004

Palestiinalaisten itsemurhaiskut ja Israelin ilmaiskut jatkuivat. Israel tappoi Hamas-järjestön kaksi ylintä johtajaa.

Sharon julkisti suunnitelmansa Israelin joukkojen ja siirtokuntalaisten vetämiseksi Gazan alueelta. Vetäytyminen toteutettiin seuraavana vuonna.

Jasser Arafat kuoli ranskalaisessa sairaalassa marraskuussa, kuolinsyystä esitettiin lukuisia teorioita. Mahmoud Abbas nousi Arafatin seuraajaksi PLO:n johtoon, ja seuraavan vuoden tammikuussa palestiinalaishallinnon presidentiksi.

Jasser Arafatin hautajaisia vietettiin Länsirannan Ramallahissa
Jasser Arafatin hautajaisia vietettiin Länsirannan Ramallahissa marraskuussa 2004.Atef Safadi / EPA
2006

Israelin pääministeri Ariel Sharon vaipui koomaan tammikuun alussa ja keskustaoikeistolaisen Kadima-puolueen Ehud Olmert nousi pääministeriksi.

Hamas voitti Palestiinan lakiasäätävän neuvoston vaalit. Yhdysvallat ja monet Euroopan maat katkaisivat Hamasin ja palestiinalaishallinnon rahoituksen joksikin aikaa ja vaativat Hamasia tunnustamaan Israelin ja rauhansopimukset. Israel kieltäytyi neuvottelemasta terroristijärjestönä pitämänsä Hamasin kanssa.

Kesäkuussa palestiinalaistaistelijat tunkeutuivat Gazan rajan ylitse, tappoivat kaksi ja sieppasivat yhden israelilaissotilaan. Tapauksen sekä Gazasta tulevan rakettitulen takia Israel lähetti joukkonsa Gazaan. Heinäkuussa Israel tunkeutui myös Etelä-Libanoniin sen jälkeen, kun ääri-islamilainen Hizbollah-järjestö oli hyökännyt Israeliin ja siepannut kaksi sotilasta. Elokuun puoliväliin asti kestäneissä taisteluissa kuoli satoja siviilejä.

Gazasta Etelä-Israeliin ammuttu raketti kuvattuna marraskuussa 2006.
Gazasta Etelä-Israeliin ammuttu raketti kuvattuna marraskuussa 2006.EPA
2007

Fatahin ja Hamasin valtataistelu kärjistyi Gazassa. Taustalla oli paitsi eriävä suhtautuminen Israeliin ja tapaan rakentaa palestiinalaista valtiota, myös tyytymättömyyttä Fatahin itsevaltaiseen ja korruptiosta epäiltyyn hallintoon. Kesäkuuhun mennessä Hamas oli ottanut Gazan kaistaleen hallintaansa – Länsiranta jäi Fatahin ja presidentti Mahmoud Abbasin hallintaan.

2008

Hauras Hamasin ja Israelin puoli vuotta kestänyt tulitauko päättyi joulukuussa molemminpuoliseen syyttelyyn. 27. joulukuuta Israel aloitti kolme viikkoa kestäneen verisen hyökkäyksen Gazaan. Israelin tavoitteena oli lopettaa rakettituli Israeliin sekä aseiden salakuljetus tunneleita pitkin Gazaan. Palestiinalaisarvioiden mukaan Operaatio Valettu lyijy tappoi yli 1400 ihmistä, israelilaiset arvioivat omien kuolonuhriensa määrän 13:ksi. Vastaavanlaisia operaatioita Israel toteutti myös vuosina 2012 ja 2014.

Israelin armeijan sotilaat putsasivat aseitaan Gazan rajalla
Israelin armeijan sotilaat putsasivat aseitaan Gazan rajalla joulukuussa 2008.Jossi Zamir / EPA
2012

Palestiinalaiset saivat YK:n tarkkailijavaltion aseman. Päätös syntyi yleiskokouksessa selvällä enemmistöllä äänin 138-9. 41 valtiota pidättäytyi äänestämästä. Tarkkailijavaltiona palestiinalaishallinto voi olla edustettuna myös YK:n yleiskokouksessa, mutta ilman äänioikeutta.