Näkökulma: Talvivaarassa valtion rooli on valita pirun ja perkeleen väliltä

Valtio joutuu vastaamaan paitsi Talvivaaran myyntikuntoon saamisesta, myös sen menneistä ja tulevista maineteoista – se joutuu tekemään tekoja, joita Talvivaaran tekemänä vastustetaan verisin kynsin. Ei auta, valtion on tehtävä mitä valtion on tehtävä, pohtii Yle Kainuun toimittaja Heikki Rönty ministerivierailun kynnyksellä.

Näkökulmat
Heikki Rönty

Valtio on se, johon turvataan viimeisessä maallisessa hädässä, kun kaivataan tomeraa päättäjää, kun kaikki vaihtoehdot ovat huonoja ja kompromissi kaikkein huonoin. Tervetuloa Talvivaaraan, valtio armas!

Valtio etsii kiivaasti ratkaisua, mitä tehdä Talvivaaran kaivoksen konkurssipesälle – parasta olisi, että ratkaisuksi löytyisi sadun prinssi, joka tulee ja pyyhkii pahan pois.

Prinssiä odottaessaan valtion pitäisi koristella Talvivaarasta mahdollisimman houkutteleva. Maskeeraamista riittää, markkinavoimat ovat yhtiön omia tyrkkyjä hylkineet jo vuoden. Valtion olisi saatava ostajalle aikaan edes lupaus siitä, että Sotkamon korvesta on saatavissa tuloja eikä vain vastuita.

Käytännössä valtio joutunee lupaamaan, että louhinta saadaan käyntiin edes säällisessä aikataulussa.

Yhtiön louhinta keskeytettiin vuosi sitten, sen jälkeen on syöty eväitä, eikä veden vallassa olevasta avolouhoksesta ole nostettu muuta kuin vesinäytteitä. Eväät nikkelimarkkojen louhimiseen ovat lopussa.

Samaan aikaan vedenpaisumus on saamassa alueella raamatulliset mittasuhteet. Lisäksi konkurssipesän olisi pystyttävä pitämään Talvivaaran työntekijöistä kiinni – moni miettii pätkätyösuhteen sijaan pysyvämpiä vaihtoehtoja.

*Talvivaaran oma suunnitelma *Gordionin solmun ratkaisuksi vaatii usean kohdan onnistumista yhtä aikaa. Yhtiön Nuasjärveen suunnitteleman purkuputken ympäristölupahakemus on hyvin paljastavaa luettavaa ongelmien määrästä.

Jotta keväällä uhkaavalta vesikatastrofilta vältyttäisiin, pitäisi yhtiön tekemän ennusteen mukaan vähintään seuraavien asioiden onnistua yhtä aikaa:

1) Louhoksen välipato on oltava valmis marraskuussa.

2) Louhinta on aloitettava tammikuussa, heti kun välipadon takaa voi louhia.

3) Rikkoutuneiden kipsisakka-altaiden välipadon korotus on oltava valmis huhtikuussa.

4) Nuasjärveen johtavan purkuputken on oltava valmis heinäkuussa.

5) Vettä ei saisi sataa enempää kuin 15 % yli keskisadannan.

6) Metallitehdasta on pyöritettävä täydellä teholla paitsi tuotteiden myös sen vettä vähentävän vaikutuksen vuoksi.

Rahaa palaa investointeihin välittömästi kymmeniä miljoonia euroja, eikä silläkään saada taivaalta tulevaa vesimäärää hallintaan. Tulee mikä tulee. Liikkumavaraa muissa ehdoissa ei juuri ole.

Yhtiö haki helpotusta tukalaan tilanteeseen myös Vaasan hallinto-oikeudelta – antakaa meidän laskea enemmän päästöjä, muuten hukumme sulfaattiin – sekä Pohjois-Suomen aluehallintovirastolta – antakaa meidän ylittää ympäristöluvan päästörajat, tai emme pärjää.

Valtion keinot ovat tietenkin samat kuin yhtiöllä paitsi on sillä yksi keino vielä: tehdään suunnitellut varoaltaat, tehdään purkuputki, pyöritetään metallitehdasta, mutta työnnetään liikavedet kaivokseen, kun sinne on saatu lisää tilaa.

Muuten hyvä, mutta surkea vaihtoehto sen sadun prinssin houkuttelemiseksi – mitä enemmän louhoksessa on vettä, sitä kauempana pölisee kurpitsvaunujen tomu. Mahdollinen ostaja voi silloin olla varma, että louhintaa ei käynnistetä missään tapauksessa ennen kesää, ehkä ei ennen sitä seuraavaa kesää. Siihen kun ostajaehdokas laskee pidemmän päälle satoihin miljooniin nousevat käynnistys- ja ympäristönkunnostuskulut, alkaa liituraitapukuisten joukko harventua.

Ja ei passaa unohtaa, että uusi ympäristölupa edellyttää runsaasti uusia altaita, kokonaan uusia kipsisakka- ja rautasakka-altaita, vesien puhdistuksen sakkojen käsittelyä – kokoluokasta saa kuvan, kun vaadittava vakuus töiden tekemiseen on yli 100 miljoonaa euroa.

Valtio joutuu miettimään, miten paljon sen pitää lopulta sijoittaa konkurssipesän kautta alueelle, että se ylipäänsä kelpaa kenellekään. Ei sovi unohtaa sitäkään, ettei valtio toimi epäitsekkäästi - sehän hamuaa niitä miljardien arvoisia verotuloja, joita kaivos toimiessaan väistämättä tuottaisi. Panos-tuotos -suhdetta siinä lasketaan, maineesta viis, paitsi vaalien alla.

Kaikki suunnitelmat edellyttävät useaan kertaan lauenneiden kipsisakka-altaiden tilavuuden lisäämistä. Syy on yksinkertainen, huhtikuussa loppuu kipsisakka-altailta tila.

Tarkoitus on korottaa sitä samaa kipsisakka-altaiden välipatoa, jonka juuresta kaikki aiemmat vuodot ovat lähteneet – toivottavasti korotuksesta tulee tällä kertaa turvallinen, ajattelee kyynikko.

Tila loppuu riippumatta siitä, kuka alueella operoi. Samassa tilanteessa ovat niin konkurssipesä, uusi omistaja kuin valtiokin. Sakkaa alueelle tulee metallitehtaasta, jota on pyöritettävä vesienhallinnan takia. Sakkaa ei voi varastoida muualle kuin nykyiselle kipsisakka-allasalueelle, eikä oikein hyvällä omatunnolla sinnekään. Aluehallintovirasto nimittäin määräsi uudessa ympäristöluvassa altaat suljettavaksi.

Kaukaa viisaasti Talvivaara viime tingassa veti pois hakemuksen, jonka mukaan uusi lupa olisi voimassa muutoksenhausta huolimatta. Valitettuaan (ja muidenkin valitettua) luvasta kävi niin, että voimassa on vanha ympäristölupa, joka sallii altaiden käytön ja korottamisen.

*Purkuputken vastustajat narisevat *turhaan, putki on pakko tehdä.

On ymmärrettävä, että vasta nyt tulevat maksuun ne vanhat synnit – yhtiön virheliikkeiden lopputulos, joka on jäänyt kaivosalueelle on saatava pois. Taivaaseen se ei haihdu, vaikka kuinka toivottaisiin.

Olen itsekin osallinen. Tuvan ikkunasta on suora näkymä muutaman kilometrin päähän Nuasen selälle, johon tuo torvi tuuppaisi ne syntivedet.

Ilman purkuputkea ei ennestään suolattuja järviä voi kunnostaa, se on selvä. Kunnostussuunnitelma on laaja ja edellyttää, ettei uusia päästöjä järviin tule – ja kaivosalueelle tuleva ja siellä oleva vesi on kelkottava jonnekin.

Mutta ollenkaan selvää ei ole, mitä putkesta lopulta tulee – hankkeen alkuvaiheessa yhtiö puhui 500 metrin sekoittumisvyöhykkeestä, jossa metallipitoisuus voi ylittää normit. Viimeisimmässä suunnitelmassa sekoittumisvyöhyke on kasvanut kilometriin, eli sen koko on 314 hehtaaria. Näin talvikautena koon voi mieltää helpommin, kun verrataan sitä Kansainvälisen jääkiekkoliiton käyttämään jääkiekkokaukaloon – sekoittumisvyöhykkeelle niitä sopisi 2 100 kappaletta.

Onkin kyseenalaista, antaako Aluehallintovirasto konkurssipesälle tai sen seuraajalle luvan vain yhteen purkuputkeen – vai saavatko Oulujärven ranta-asukkaat ihailla myös omaa putkeaan. Kun kerran laimennetaan, niin laimennetaan kunnolla.

Vai laitetaanko putken lähtöpäähän Euroopan suurin vedenpuhdistuslaitos muutamaksi vuodeksi – passaa pohtia, mikä hinta on puhtaalla maineella. Maksajana kun nyt on melkein kolmen aan hyvinvointivaltio, eikä persaukinen kaivosyhtiö.