"Kysyin äitiltä, kuka se oli, joka saunassa jalkapohjia kutitti" – sotaorvoille sisaruksille isä on hauraita muistoja

Kaustislaiset Kaino ja Matti Järvelä saivat aikanaan neljä tytärtä. Heistä vanhin oli vasta aloittanut koulun ja nuorin kuukauden ikäinen, kun isä kaatui. Sotaorvoille jäi isästä enimmilläänkin hauraita muistoja ja ikävä, joka saa äänen särkymään vielä yli 70 vuotta myöhemmin.

Kotimaa
Liisa Leppäniemi, Aune Valtamäki, Inkeri Rauma ja Tuulikki Kettu.
Liisa Leppäniemi, Aune Valtamäki, Inkeri Rauma ja Tuulikki Kettu.Raila Paavola / Yle

Saunominen on jäänyt mieleen. Isä otti saunaan mukaan ja kutitti jalkapohjia. Minä kysyin äitiltä, että kuka se oli se mies. Äiti sanoi, että se oli isä. Inkeri Rauma

Liisa oli liki 7-vuotias, Aune 4 vuotta, Inkeri 3-vuotias ja Tuulikki 1 kuukauden ikäinen, kun Matti Järvelä kaatui Prääsässä vuonna 1941. Tytöt jäivät sotaorvoiksi, kuten yli 50 000 muutakin lasta Suomen sodissa 1939–1945 välillä.

Äiti Kaino selvisi tyttöjen kanssa silti hyvin:

– Äiti oli selviytyjä. Ja minä olen ollut vähän samanlainen. Työ on ollut parasta – se että on saanut tehdä paljon työtä, sanoo Inkeri Rauma.

Töitä riitti lapsuudenkodissakin. Lehmien lisäksi urakoitavaa oli peltohommissa.

– Se oli sitä talkootyötä. Naapurit auttoivat. Tehtiin väkivelkasella: mentiin naapurin pellolle ja ne tulivat auttamaan meille. Kummasti niistä kaikista selvittiin, muistelee Liisa Leppäniemi.

Välirauhan aikana asuttiin uudessa kodissa. Kun navettaa rakennettiin, käytiin yhdessä hakemassa sammalia tien varresta. Liisa Leppäniemi

Ruumiillista työtä tytöt saivat tehdä paljon. Inkeri muistelee tehneensä Aunen kanssa mottiakin pari metriä. Kylän miehet ihmettelivät jälkeen päin, kuka oli ollut asialla, kun metsä oli saatu niin siistiksi.

Ruotsiin äiti ei lapsiaan laittanut

Tytöt eivät muista, että äiti olisi koskaan ollut totaalisen väsymyksen partaalla. Sotalapsiksikaan Kaino ei tyttöjään antanut, vaikka pyydettiin.

Muistan, kun isä tuli lomalle. Se oli partainen ja ruma, ja pelkäsin, kuka se oli. En tuntenut isää ollenkaan. Liisa Leppäniemi

Aune tosin kävi asumassa puoli vuotta naapurissa Alavetelissä 4,5-vuotiaana. Kielitaito karttui sielläkin: palatessaan hän lauloi Enkeli taivaan ruotsiksi.

– Ja se oli syönyt hirveesti karkkia, oli hampaat menneet huonoksi. Oli tyttöä pidetty hyvänä, nauravat siskot.

Kerran isä oli keväällä kalassa ja toi matikoita. Ne hyppi ja rätti pussissa siinä lattialla ja me vähän niitä peljättiin. Inkeri Rauma

Uutta isää tytöt eivät halunneet

Miehen mallin puute tuntui:

– Se on ollut hankala minulla ainakin, kun ei ollut veljeäkään. Sitä olen ajatellut viime aikoina paljon, kun sukupuolineutraalista avioliitosta on puhuttu. Kyllä se mies on, joka turvallisuuden tunnetta perheeseen ja äiti sitten huolehtii vähän herkemmistä asioista, kokee Tuulikki Kettu.

Uutta isää tytöt eivät kuitenkaan halunneet:

En minä ole mitenkään katkera elämästä. Mutta isän olisin pitänyt.

Aune Valtamäki

– Kyllähän me peljättiin, että äiti ottaa uuden miehen. Me ei haluttu uutta isää. Yrittäjiäkin kävi, mutta ei me sitten saatu uutta – onneksi. Näin oli parempi, ynnää Liisa Leppäniemi nyt.

Sotaorpous painoi, mutta aiheesta ei tuohon aikaan saanut puhua esimerkiksi koulussa.

– Joskus harmitti, kun toiset puhuivat jostain, mitä isä on tehnyt. En minä ole mitenkään katkera elämästä. Mutta isän olisin pitänyt, sanoo Aune Valtamäki.

Ainoa muistikuva on kun olen portailla seissyt ja sanonut isälle jäähyväiset. Aune Valtamäki