Näkökulma: Vuoden paras elokuva tulee Virosta

Martti Helden Risttuules-elokuva hätkähdyttää sekä sisällöllään että visuaalisella kuvastollaan. Harvoin näkee yhtä rohkeaa ja onnistunutta elokuvallista kokeilua, kirjoittaa Yle Uutisten kulttuuritoimittaja Jussi Mankkinen.

kulttuuri
Jussi Mankkinen
Yle

Mustavalkoista, kimaltelevaa impressionistista idylliä: näin alkaa Martti Helden Risttuules. Mutta sitten kaikki muuttuu yllättäen ja radikaalisti: tummat varjot hiipivät paratiisiin, ihmiset jähmettyvät paikoilleen, aika pysähtyy.

Pakkosiirrot Siperiaan ovat alkaneet.

Tositarinaan ja aikalaiskirjeisiin perustuva Risttuules kertoo vuoden 1941 Virosta, jolloin maan valloittanut Neuvostoliitto ryhtyi pakkosiirtämään virolaista älymystöä ja sivistyneistöä Siperiaan. Virosta hyisen taigan syleilyyn kyyditettiin kahden päivän aikana 10 000 ihmistä, Latviasta ja Liettuasta yli 30 000. Keskiössä on Erna Tamme ja hänen perheensä, joiden julmaa tarinaa elokuva näyttää ja avaa kerros kerrokselta. Lähtökohdiltaan Risttuules voisi siis olla historiallinen draama, mutta elokuvan visuaaliseen ilmeeseen liittyvä paradoksi tekee siitä jotakin aivan muuta.

Avainsanana nimittäin on ranskalaistermi tableau vivant.

Helden elokuva perustuu piinallisella tarkkuudella rakennettuihin tilanteisiin, jotka ovat kuin kolmiulotteisia maalauksia. Näyttelijät, joita suurimmassa joukkokohtauksessa on 150, ovat hievahtamatta ja kamera liikkuu heidän ympärillään hitaasti, tallentaa lahjomattomalla silmällään kiveksi kovettuneita kärsiviä kasvoja, kiertää, ohittaa, lähestyy, loittonee, kadottaa kohteensa, tavoittaa sen uudelleen. Liikkumattomien ihmisten ja hiljalleen lipuvan kameran dynamiikka luo uskomattoman jännitteen, johon sisältyy paitsi visuaalisen ihailun tunnetta myös hienoisia kauhun elementtejä: tuon miehen naamasta valuu verta, mitä on tapahtunut ennen tuota tilannetta, mitä tapahtuu sen jälkeen? Jääkö mies henkiin? Tapetaanko hänet?

Sitä ei voi tietää.

Helden mukaan hän on halunnut "kiusata" katsojaa älyllisesti ja antaa tälle rakennusvälineet oman tarinan luomiselle. Tässäkin on yksi syy, mikä tekee Risttuules-elokuvasta varsin poikkeuksellisen: se tönäisee katsojan mielikuvituksen liikkeelle ilman valtavaa action- tai tehostearsenaalia. Helde onkin halunnut tehdä orgaanista elokuvaa, jossa näkyy käsityön jälki. Esimerkiksi kohtausta, jossa päähenkilö suree kuollutta lastaan koivumetsässä tehtiin kaksi vuotta. Kevät, kesä, syksy ja talvi haluttiin kuviin sellaisina kuin ne oikeasti ovat eikä sellaisina, miltä ne näyttävät tietokoneohjelmoinnin avulla.

Virossa art house-elokuvaksi luokiteltava Risttuules on kerännyt hyvin katsojia, yli 20 000 -Virossahan on vain 1,3 miljoonaa asukasta- ja tällä hetkellä elokuva kiertää hyvällä menestyksellä kansainvälisiä filmifestivaaleja. Virolaisen elokuvan lähitulevaisuudelle Risttuules ennustaa pelkkää hyvää, ja Martti Heldekin on vasta 27-vuotias aloitteleva ohjaaja.

Niin. Risttuules _on vuoden paras elokuva. Lisäksi se on monumentti niille ihmisille jotka Soviet holocaust_ murhasi.

Ja niille jotka siitä selvisivät hengissä.