1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Näkökulmat

Nakökulma: Vanhustyön vallankumous on joukkovoimaa – mutta se lähtee minusta!

Vanhustyön työyhteisöjä kouluttaessani olen havainnut kiinnostavan ilmiön. Henkilökunta lähes poikkeuksetta tunnustaa kehityksen suureksi esteeksi ryhmäkurin. Sen, että hoitajan tehdessä vähän totuttua paremmin hän pahimmillaan leimautuu työyhteisössään mustaksi lampaaksi, kirjoittaa Ylen Hoivakoti kuntoon -sarjan valmentaja Anna Pylkkänen.

Anna Pylkkänen Kuva: Yle

Muiden johtaminen on helppoa, jos kukaan ei koskaan kyseenalaista johtajansa valitsemaa kulkusuuntaa. Jos alaiset seuraavat johtajansa komennossa iloisesti vaikka upottavaan suohon, aivan kuin tunturisopulit. Ne tekevät niin, vaikka näkevät edellä kulkevien tovereidensa hukkuvan yksi toisensa perään.

Muiden johtaminen on helppoa myös, jos sitä vertaa itsensä johtamisen vaikeuteen. Oma mielemme tapaa olla alaisistamme kurittomin. Se on aina mestari näkemään muutostarpeen muissa kuin itsessämme: pomossa, alaisissa, johtoportaassa, budjetissa, huonossa miehityksessä, hankalissa henkilökemioissa tai vaikeisissa asiakkaissa.

Yksi mielemme keskeisimmistä tehtävistä on puolustaa omaa mukavuusaluettamme, ja pahin uhka sille olisi tunnustaa, että juuri minun pitää muuttua.

Vaalimme mielellämme olosuhteita, toimintamalleja ja tapoja, vaikka ne olisivat kuluttavia tai huonoja. Kuin sopulit seuraamme johtajaamme – omaa muutosvastarintaista mieltämme – upottavaan suohon pitämällä kiinni totutuista malleista ja vallitsevasta kulttuurista.

Ihmisen onni kuitenkin on, että pystymme havaitsemaan oman muutosvastarintamme ja uhmaamaan sitä. Valitsemaan toisin. Emme kenenkään toisen puolesta, mutta omalta osaltamme.

Vanhustyön vallankumous on epämiellyttävää puuhaa, jos mielemme on kaavoihin kangistunut. Vallankumous haastaa meidät hylkäämään toimimattomat, mutta ah, niin turvalliset tottumuksemme.

Se usuttaa meidät uuteen ja vaatii ylimääräisiä ponnisteluita. Sisäisen johtajuuden, oman mielen kehittäminen on yksi keskeisimmistä asioista. Riippumatta siitä, missä asemassa – työntekijän, esimiehen tai johtajan – satumme työyhteisössämme olemaan.

Vanhustyön työyhteisöjä kouluttaessani olen havainnut kiinnostavan ilmiön.

Kun keskustelemme kehityksen esteistä, henkilökunta lähes poikkeuksetta tunnustaa yhdeksi suureksi esteeksi kollegiaalisen ryhmäkurin.

Sen, että hoitajan tehdessä vähän totuttua paremmin tai vähän totuttua enemmän hän saa osakseen paljon puhuvia katseita, vihjailevia kommentteja tai pahimmillaan leimautuu työyhteisössään mustaksi lampaaksi.

Työyhteisön kurinpalautuksella on kuitenkin voimaa vain silloin, kun annamme sen puhutella omaa sisäistä tunturisopuliamme. Yleensä löytyy aina myös niitä, jotka tavoittelevat uutta kehityksen suuntaa. Mitä enemmän kuuntelemme heidän puhettaan, sitä vaitonaisemmaksi oma sisäinen muutosvastarintammekin käy. Vähitellen uutta suuntaa hakevien joukko kasvaa ja vanhaa kulttuuria ylläpitävät hiljenevät.

Vallankumous on joukkovoimaa, kyllä, mutta se lähtee aina yksilöistä. Sen tähden sopulit eivät koskaan onnistu siinä, missä ihminen voi onnistua: uuden suunnan valitsemisessa vanhan, toimimattoman sijasta.

Kuva: Juha Kiiskinen / Yle

Anna Pylkkänen

Kirjoittaja on Hoivakoti kuntoon -sarjan valmentaja ja työyhteisökouluttaja.

Sarjaan liittyvät kolumnit ja lisätietoa projektista löydät osoitteesta: yle.fi/hoivakotikuntoon