Kentän kersat palaavat unissaan Kauhavan kasarmialueelle

Olli Nieminen, 68, on aina vain kentän kersa, vaikka hän muutti jo 14-vuotiaana isänsä lentomekaanikkouran päätyttyä kasarmialueelta Kauhavan keskustaan. Ollista piti tulla kylän kersa, mutta yhä edelleen mies palaa unissaan lapsuuden turvalliseen armeijayhteisöön. Aina vain hän laskeutuu puisella pienlentokoneellaan Ilmasotakoulun eli nykyisen Lentosotakoulun rappusille.

Kotimaa

Ilmasotakoulun kasarmialueelta Kauhavalta löytyi lähes tulkoon kaikki, mitä alueella vuosikymmeniä sitten asunut koulun henkilökunta perheineen tarvitsi. Siellä oli asunnot, perunapellot, koulu, sairaala, elokuvateatteri ja jopa oma pappikin. Sotilaskodista sai jo 1950-luvulla karkkia. Se oli sen ajan R-kioski.

Yhteisö oli niin tiiviis, että Kauhavalla puhuttiin pitkään kentän kersoista ja kylän kersoista. Kahtiajako oli selvä.

Olli Nieminen
Olli Nieminen on sydämeltään yhä edelleen kentän kersa.Yle/Juha Kemppainen

Olli Nieminen seisoo joulukuun lopussa lakkautettavan Lentosotakoulun ruokalan ja sotilaskodin edustalla. Hänen lapsuudessaan tuo paikka oli keskeinen lasten leikkipaikka. Leikkipaikalta oli sadan metrin juoksumatka kotiin, kaksikerroksiseen kapiaisten taloon. Samassa talossa asui kahdeksan perhettä. Ollin kotitalon molemmin puolin oli – ja on edelleen – samanlaiset talot. Lisää henkilökunnan asuntoja oli muualla kasarmialueella. Kaikkiaan tilaa oli 64 perheelle.

Lentokenttä perunamaan päähän

Niemisten talon perunamaan päähän rakentui lasten lentokoneille oma lentokenttä. Viereinen koirankoppi toimi lentokonehallina. Nikulan setä naapurista oli rakentanut lapsille muun muassa puisen Stigu 23 -harjoitushävittäjän, joka oli Ollin suosikkikone. Sillä oli upeaa kaarrella ja laskeutua läheisten koulurakennusten betoniportaille.

Stigu 23.
Potkuri ja sivuperäsin puuttuvat, muuten lentokunnossa. Timo Nieminen

Pieni ohjaaja koki suuren hetken, kun hän lähti Stigullaan laskeutumaan sotilaskodin portaille. Rukin upseerikurssin oppilas oli jäänyt seuraamaan, kun Olli rullasi koneellaan, otti pikkuäijän pois ohjaamosta platalle ja sammutti moottorin. Sotilas kääntyi Ollin puoleen ja neuvoi pikkupoikaa seuraavalla kerralla vetämään sauvasta vähän ennen kaasun sulkemista. Onnellinen pikkupoika lensi Stiguineen takaisin kotikentälle perunamaalle. Hän oli päässyt oikeiden lentäjien joukkoon. Eikä aikaakaan, kun Olli oli jo kohonnut leikkilaivueensa komentajaksi noin kymmenvuotiaana.

Pienet jalat kipittivät myös sinne, minne ne eivät olisi saaneet kiivetä. Pojat oppivat, että vartijakierros kestää puoli tuntia. Sinä aikana ehti leikkiä upeat leikit vanhoissa, kentän laidalle hylätyissä sotakoneissa. Yksi lapsista laitettiin varmuudeksi vartioon, ja loput avasivat ohjaamon kuomun ja aina joku asettui ohjaajan paikalle. Kaikki tärkeä oli läsnä: ohjaamo koetauluineen, haju, ohjaussauva ja ne raskaat polkimet, joille lyhyet jalat eivät vielä edes yltäneet.

Puukivääri olalla

Vaikka koulun henkilökunta suhtautui yhteisöllisen kasvattavasti alueella parveileviin lapsiin, aina joskus eteen sattui tuimempi setä, niin kuin se vääpeli, joka aikoi viedät lapset pelottavaan putkaan. Linnarakennuksen yläkerrassa oli putka, jonka lapset kokivat elokuvista näkemänsä perusteella vankilaksi. Jos yläkerrasta näkyi illalla valoa, lapset säälivät sitä raukkaa, joka oli sinne joutunut.

Vankilauhka liittyi sotapoikien marssi- ja sulkeisharjoituksiin. Kasarmin pikkupojat heittivät isien veistämät puukiväärit olalle ja liittyivät marssijoukon perille. Monet, monet marssilaulut tulivat tutuiksi. Olli tykkäsi Oolannin sodasta. Vääpeli taas ei tykännyt poikien leikeistä marssiharjoituksissa, mutta jätti putkavaroituksensa vain uhkailuksi, kun koko joukon eteen komennetut pikkupojat pillahtivat itkuun. Seuraavalla viikolla edellisviikon uhkailuja ei enää muistettu ja harjoitukset jatkuivat.

Elokuvateatteri merkitsi Ollille paljon. Siellä nähtiin jo 1950-luvulla kaikki Hollywood-klassikot. Länkkärielokuvat olivat parhaita. Niitä leikittiin seuraavat päivät ja puhuttiin siansaksaa.

Kuolemanpelko varjosti onnellisia perheitä

Onnellista lapsuutta varjosti kuitenkin lähes päivittäinen pelko. Jos lapset huomasivat koulusta palatessaan, että alueen lippu oli puolessasalossa, kaikki riensivät kotiin tarkistamaan, ettei vain oma isä ollut pudonnut koneellaan. Tuo pelko oli pienen lapsen mielessä alituisesti. Ollinkin, vaikka hänen isänsä vietti työpäivänsä enemmän konehallissa kuin tähystäjänä yläilmoissa.

Pienen pojan mielestä kasarmialueella eli onnellisia perheitä. Isät kävivät töissä ja äidit hoitivat lapsiaan. Vanhemmat eivät eronneet. Elämä oli yhteisöllistä; perheet vierailivat toisissaan ja harrastivat yhdessä.

Ollin äiti oli pyhäkoulunopettaja, joka järjesteli kerhon tiloissa niin äitienpäivä- kuin joulujuhliakin. Poikamaisiin leikkeihin tottuneet kasarmin tytöt halusivat juhlien näytelmistä kuitenkin prinsessojen rooleja. Pojat halusivat prinsseiksi; ei prinsessojen vuoksi, vaan siksi, että prinssit kantoivat samanlaisia miekkoja kuin upseerit ja kadetit.

Yhteisössä oli toki aikuisille houkutuksiakin. Miehillä oli paljon vapaa-aikaa, jolloin aliupseeri- ja upseerikerhojen tarjoilut saattoivat joidenkin kohdalla mennä niinsanotusti överiksi.

Sydän jää kasarmille

Olli Nieminen
Siniristileijonakielekelippu on Olli Niemiselle ainoa oikea Suomen lippu.Yle/Juha Kemppainen

Olli Nieminen joutui jättämään turvallisen lapsuuden yhteisönsä 14-vuotiaana, kun hänen isänsä jäi eläkkeelle 1950-luvun lopulla. Teiniksi varttuneesta pojasta tuntui, että hänet revitään pois omasta yhteisöstään.

Kun Lentosotakoulun Hawkit kiertävät ilmassa jäähyväislennoilla joulukuussa 2014 ja koulun siniristileijonakielekeliput odottavat vuodenvaihteessa tapahtuvaa alas laskuaan, Ollista tuntuu toistamiseen samalta kuin 14-vuotiaana. Vaikka nostalgia kultaa muistoja, mies sanoo kentän kersan sydämen jääneen koulun aitojen sisäpuolelle.