Areenarock on häränpyllyä heittäneen viihdekulttuurin kirkkain tähti

Suuruudenhullun rockteatterin kehityskaari peilaa viihdekulttuurissa tapahtunutta valtavaa muutosta. Musiikista on nettijakelun myötä tullut käyntikortti kalliiden konserttielämysten kaupitteluun. Tulevaisuudessa yleisö voi osallistua esitykseen kännykällään – muutenkin kuin heiluttelemalla luuria sytkärin korvikkeena.

kulttuuri
Rolling Stones lavalla.
Rolling Stones Helsingin Olympiastadionilla.Sari Gustafsson / Lehtikuva

Kauas on tultu ajoista, jolloin Elviksen lanneliike oli kuumin lavamaneeri, jolla rock-konsertin yleisö villittiin.

1960-luku terästi konserttikokemuksia värivaloilla, savuilla ja seiniä nuolevilla, laavalamppumaisesti elävillä psykedeelisillä kuvioilla.

Kun kaupallinen potentiaali alkoi valjeta esiintyjille ja levy-yhtiöpomoille, oli suunta vain suurempaan, toteaa areenatähteydestä Turun yliopistossa lauantaina väittelevä tutkija ja muusikko, FL Kimi Kärki.

– Väitöksessäni lähden vuodesta 1965 liikkeelle, kun The Beatles esiintyi Shea Stadiumilla New Yorkissa eivätkä kuulleet omasta soitostaan mitään. Siinäkin on tavallaan suuruudenhulluutta, kun yritetään ottelukuuluttajan PA-kamoilla saada jotain kuulumaan sen kirkumisen yli! Mutta oikeastaan tällainen suuruudenhullu rock-teatteri syntyi 1970-luvun mittaan.

Nykyiset spektaakkelit ovat Kärjen mukaan tähteysilmiön keskeisiä huipentumia; taitavasti rytmitettyä ja monimutkaista audiovisuaalista musiikkiteatteria. Areenarock on globaalia viihdekulttuuria äärimmillään.

Pompeijin aaveista pop-kulttuurin Babyloniaan

Jonkinmoisena kulmakivenä voidaan pitää Pink Floydin esiintymistä Pompeijin aaveille vuonna 1971, vaikka amfiteatteri kumisikin tyhjyyttään maksavista katsojista.

– Totta kai siinä oli ajatuksena juuri se, ettei siellä ollut yleisöä vaan se kuvattiin suoraan elokuvaksi. Mielestäni on aika hauska ajatus, että yleisönä on luonnonkatastrofin aiheuttaman tuhon ”Pompeijin haamut”. Tuhon kuvastolla tietenkin pyrittiin mytologisoimaan Pink Floydia, ja laajentamaan heidän ilmaisuaan vulkaanisen tuhon soundtrackiksi. Rock-teatterin kannalta The Wall -spektaakkeli oli tietenkin varsinainen iso kulminaatio siinä heidän 70-lukulaisessa touhussaan.

Kyllä siinä on jotain muutakin tarjottava kuin se kärpäsen kokoinen kaveri sinne heilumaan.

Kimi Kärki

Puitteet vain kasvoivat 1980-luvun aikana mm. videotekniikan kehittyessä, ja todella isoihin spektaakkeleihin päästiin 90-luvulla.

Kimi Kärki luettelee sellaisia megakiertueita kuin U2:n Zoo TV ja PopMart, Pink Floydin Division Bell sekä Rolling Stonesin Voodoo Lounge ja Bridges to Babylon.

– Silloin kaikki kulki jo digitaalisesti synkassa, eli ympäröivä visuaalinen kuvasto reagoi saumattomasti koko ajan siihen, mitä lavalla tehdään. Tietenkin silloin on vähemmän tilaa improvisaatiolle, kaikki on synkronoitu ja koreografioitu hyvin tarkasti. Teatraalisesti on nousuja ja laskuja, ja tiettyjä huippukohtia, joihin panostetaan kaikkein parhaat lavaelkeet, kuvailee Kärki.

Tunnelmoinnille tarkat rajat

Tutkija, muusikko Kimi Kärki.
Kimi Kärki.Jouni Koutonen / Yle

Suurimmilla kiertueilla työn alla olevaa mannerta suhaa kolme rekkakolonnaa.

Kun yhtä lavarakennelmaa pystytetään, toista puretaan ja kolmannella esiinnytään.

Setit elävät vain vähän illasta toiseen, ja nykyisenä nettiaikana yleisökin on hyvin kärryillä siitä, mitä tuleman pitää – ja oikeastaan jopa siitä, kuinka heidän odotetaan reagoivan.

Kimi Kärki pohtiikin, onko megakonserteissa lainkaan liikkumavaraa sille, että musiikki vie mennessään ja intoudutaan jammailemaan ja ylenpalttisesti fiilistelemään.

– Se on hyvä kysymys. Isoissa areenaspektaakkeleissa on edelleen jätetty pieniä koloja improvisaatiolle, etenkin biisien hännissä. Toisaalta koko ajan tiedetään, mikä on seuraava biisi ja mitä sen aikana täytyy tapahtua, vaikkapa joku jättiläismäinen nukke nousee lavan takaa. Ei siinä ole enää tilaa sille, että tehdäänkin jotain ihan muuta. Sitten ollaan jossain määrin sen tietyn teatraalisen konseptin vankeja.

Tähti hukkuu stadionteatterin keskelle

Digitaalinen murros on ravistellut rajusti musiikkibisnestä. Toisaalta kuka tahansa voi nousta netin kautta ainakin hetken tähteyteen, mutta suurillakin staroilla on vaikeuksia kääriä rahoja verkkojakelusta. Muinoin päätuote oli suhteellisen arvokas albumikokonaisuus – vaikka sitten parin sinkkuhitin kimara täyteraidoilla höystettynä

Kimi Kärki kertoo olleensa hiljakkoin Norjassa alan konferenssissa, jossa brittiprofessori Joe Bennett oli julistanut musiikin tekevän paluutaan performanssitaiteeksi.

Kännykät eivät enää ole pelkkiä sytkärin korvikkeita, vaan niillä voidaan osallistua muillakin tavoin konserttielämyksen luomiseen.

Kimi Kärki

– Kun musiikki leviää ilmaiseksi netissä, siitä tulee käyntikortti, jonka avulla myydään konsertteja. Niistä vedetään rahat koko ajan korkeampien lipun hintojen ja oheistuotteiden kautta. Ansaintalogiikka on heittänyt häränpyllyä ajoista, jolloin tehtiin konserttikiertueita levymyyntiä kasvattamaan.

Suuruuden ekonomiaa ylistävä areenarock on Kimi Kärjen mukaan kuitenkin vieraantunut tapa kohdata yleisö. Artistisilla ambitioillakin lienee merkityksensä, mutta rahastahan viihdespektaakkeleissa on kyse.

– Jos ajatellaan yleisön kannalta, livemusiikin ideaali olisi ehkä päästä lähelle artistia jossain klubilla, mutta onhan areenoiden kaupallinen potentiaali aivan selkeä. Jos voidaan tuollainen 50 000 ihmistä laittaa kerralla stadionille ja jokaiselta pyytää sievoiset rahat, niin kyllä siinä on jotain muutakin tarjottava kuin se kärpäsen kokoinen kaveri sinne heilumaan. Silloin teatraalisuus nousee jossain määrin jopa tapahtuman keskiöön; esiintyjät eivät kovin hyvin näy, mutta isot videokankaat ja efektit näkyvät.

Yleisöstä eläviä virtuaalisia maailmoja

1960-luvun teknologiset aistiharhakokeilut ovat kasvaneet Helsingin Olympiastadionillekin taannoin laskeutuneeseen U2:n avaruushämähäkkiin.

U2:n lavarakennelma
Tomi Mikola / Yle

Jatkossakin yleisön henki salvataan ylenpalttisella pröystäilyllä ja viimeisimmillä teknisillä jipoilla.

Kimi Kärki uskoo, että katsojat voivat tulevaisuudessa vaikuttaa lavatapahtumiin välihuutelua enemmän.

Maailmalla on tehty jo ensimmäisiä kokeiluja vaikkapa yleisön kännykänheiluttelun mukaan elävistä videoseinistä.

– Audiovisuaaliset teknologiat menevät kovaa vauhtia eteenpäin. Ehkä tiedonsiirtonopeuksien kasvaessa virtuaaliset maailmat tulevat entistä enemmän osaksi konsertteja. Vuorovaikutus lisääntyy yleisön älypuhelinsovellusten ja lavatapahtumien välillä, tuodaan yleisön seasta uusia kuvakulmia lavalla olevien isojen kameroiden oheen. Kännykät eivät enää ole pelkkiä sytkärin korvikkeita, vaan niillä voidaan osallistua muillakin tavoin konserttielämyksen luomiseen.