Viljo Kinnunen: Sotaorvot

Uuden kirjavuoden voi hyvin aloittaa omakustanteella, vaikka ilman kustantajan ennakkokritiikkiä tai ohjausta julkaistavalla kirjalla on aina vaaransa latistua sekä kerronnaltaan että kieleltään keskeneräiseksi, kirjoittaa Juha Pikkarainen kirja-arviossaan.

Kuusivaara, Kemijärvi
Viljo Kinnunen: Sotaorvot -kirjan kansi
Juha Pikkarainen

Jokaisen omakustanteena kirjansa julkaisevan pitäisi mielestäni käyttää apuna kirjansa teossa asiansa osaavaa ulkopuolista lukijaa, sellaista, joka uskaltaa kertoa parannusehdotuksensa ja mielipiteensä kirjoittajalle. Pelkkä hymistely ja kehuminen ei auta asiassa ollenkaan.

Vuoden 2015 Pikkaraisen kirjakammin ensimmäinen kirja on Viljo Kinnusen joulun alla julkaisema omakustanne nimeltään Sotaorvot. Kyseessä on vuonna 1938 syntyneen tekijän toinen teos. Kemijärven Kuusivaarassa evakkoaikoja lukuunottamatta koko elämänsä asunut Kinnunen on elättänyt itsensä metsurina sekä kaivos- ja ratatöillä.

Kirjoittajan isä kivimies Pekka Kinnunen tuli radanrakentamisen myötä Kuhmosta Kemijärvelle ja löysi vaimokseen Jenny Romppaisen. Perheeseen syntyi viisi lasta mutta perheen esikoinen, ainoa tyttö, kuoli jo vauvaikäisenä. Radan rakentamiseen sopi luontevasti se, että perheen pieni mökki rakennettiin radan varteen Kuusivaaraan. Perheeseen syntyi tytön jälkeen neljä poikaa, joista kirjoittaja on toiseksi nuorin. Tarkoituksena oli asua Kuusivaarassa, koska perheelle myönnettiin maanhankintalain mukainen tila. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin kovalla kädellä eli syttyi kaksi sotaa. Talvisodasta isä selvisi mutta jatkosodan alussa hän kaatui 11.7.1941 Kelsinkäisessä ja Jenny-äiti jäi yksin neljän poikansa kanssa.

Uusi talo kuitenkin rakennettiin Kuusivaaraan vuonna 1947, vaikka kaikki rakennustarvikkeet ja rakentajat olivat tiukassa. Naulatkin poikien piti hakea rataa pitkin kävellen 16 kilometrin päästä Misistä, missä oli poltettuja saksalaisten parakkeja. Vähitellen elämä alkoi vakiintua, kun muitakin tiloja rakennettiin. Perheen elämä oli hyvin niukkaa, johon vähäistä tuloa toi äidin saama sotalesken eläke. Vaatimattomista kotioloista huolimatta perheen kaksi vanhinta poikaa opiskeli opettajaksi Kemijärven seminaarissa.

Viljo Kinnunen kävi kansakoulua kolmessa eri paikassa. Alaluokat hän kävi Leppäsen talon pirtissä parin kilometrin päässä kotoa. Vuonna 1951 valmistui uusi Kuusivaaran kansakoulu melkein kodin kohdalle toiselle puolelle tietä, missä Viljo kävi kansakoulunsa loppuun. Kansakoulun jälkeisen jatkokoulun hän kävi muiden samanikäisten Kemijärven kylien poikien kanssa Kurtta-Saarijärven metsäkämpällä muutaman kilometrin päässä Kuusivaarasta.

Hyvin erikoinen koulukokeilu kesti Kemijärvellä muutaman vuoden. Kirkonkylää lukuunottamatta muiden Kemijärven kylien pojat koottiin kuudeksi viikoksi Kurtta-Saarijärvelle. Viljon aikana vuonna 1952 siellä oli 53 poikaa. Aamupäivisin kerrattiin kouluaineita; laskentoa, maantietoa ja historiaa. Iltapäivisin opeteltiin erilaisia metsätöitä; pokasahan teroitusta, raivausta ja halonhakkuuta eli kaikenlaista metsätyömiehelle tarpeellista. Oma erikoisuus oli polkupyörätien tekeminen, jota tehtiin kaikkiaan 6.1 kilometriä. Jokaisen pojan oli tehtävä 30 metriä metrin levyistä polkupyörällä ajettavaa tietä. Tie ulottui Kurtta-Saarijärven kämpältä Sammalvaaran päälle, kun Kurtta-Saarijärven jatkokoulu lopetettiin. Tänään tuo poikien uurastus on tietenkin kasvanut umpeen.

Viljo ei viihtynyt jatkokoulussa, koska siellä oli hyvin sotilaallinen kuri. Hän kirjoittaakin sen olleen kuin keskitysleiri, josta puuttui vain krematorio. Jatkokoulun lopettamiseen vaikutti oleellisesti Viljon eno Viljami Romppainen, joka ihmetteli kunnanvaltuuston kokouksessa, mikä tarkoitus on pitää kansakoulupoikia pakolla metsäkämpällä opettelemassa jätkäksi?

Viljo Kinnusen Sotaorvot on vahvasti ja omakohtaisesti koettu kuvaus syrjäkylän perheen ja nuoren pojan elämästä. Minua kirja kiinnosti, koska perheellämme on ollut kesämökki Kuusivaaran naapurikylässä yli 40 vuotta, joten kirjan maisemat ovat hyvin tuttuja. Lukukokemusta häiritsi paikoin kömpelö kieli ja pienet asiavirheet, jotka olisi ollut helppo karsia ulkopuolisen lukijan avulla. Pienistä puutteista huolimatta Viljo Kinnusen Sotaorvot on oivallista paikallishistoriaa pienen ihmisen näkökulmasta nähtynä.