Kenkiä kiillottamalla saattoi ansaita yli 30 000 markkaa

Kengänkiillottajat ovat häipyneet kaduilta jo aikoja sitten, mutta 1950-luvulla he olivat vielä olennainen osa kaupunkimaisemaa. Turkulainen Kjell Lundahn muistelee, että lankkipoikana paras tili tehtiin lauantai-iltana.

kulttuuri
Nuori mies kiillottaa naisen kenkiä. Kuva on mustavalkoinen ja 1960 -luvulta.
Kengänkiillottajat ovat hävinneet Suomen katukuvasta, mutta 1950-luvun loppupuolella plankkaus oli turkulaiselle Kjell Lundahnille mieleistä puuhaa. Hän kertoo Yagmur Özberkanille, miten hyville liksoille pieni poika harjansa ja plankkinsa kanssa ylsikään Turussa. (Kuva: Museovirasto)

Oli aika, jolloin lenkkitossuja ei ollut katukuvassa. Ihmiset kulkivat kunnon kengissä, ja niitä piti kiillottaa. Turussakin kengänkiillotuspisteitä oli ympäri keskustaa. Turkulainen Kjell Lundahn muistelee, että hänen kotikaupungissaan plankkauspenkit olivat arvopaikoilla.

– Kaupungintalon puistossa oli yksi, rautatieaseman edustalla oli yksi. Linja-autoasemalla oli penkki sekä länsi- että itäpäässä. Puutorilla oli yksi penkki. Kauppatorilla oli kuusi penkkiä. Vuoroja oli kaksi: aamu- ja iltavuoro.

Ikäraja 12 vuotta

Kengänkiillotus oli nuorten poikien puuhaa. Ikää piti olla 12 vuotta. Lundahn muistelee, että hänen äitinsä oli niin sanotussa yliopiston kulmassa (Aurakadun ja Yliopistonkadun kulma) 50-luvulla myymässä jäätelöä. Koska silloin ei ollut päivähoitopaikkoja nykymalliin, niin poika vietti aikaansa jäätelökioskilla istuskelemassa.

– Lankkipojat olivat siinä lähellä, ja kävin niitä usein haastattelemassa – nassikka kun olin.

Lankkipojista tuli pikkupojan idoleita, ja pieni Kjell sai jopa plankata heidän kenkiään. Kun poika oli seitsenvuotias, äiti sai ilmoituksen, että Lundahn aikoo aloittaa työnteon.

– Totuus ilmeni, että sinne ei niin vain ilmoittauduta vaan haetaan. Ikää piti olla 12. Kävin kesäisin vinkumassa, että enkö jo kelpaisi. Se oli varmaan joku armahdus, kun täytin kymmenen. Minulle sanottiin, että kokeillaan ja katsotaan, mitä siitä tulee.

Paras riksa ennen tansseja

Kengänkiillotuksessa oli kiertävä järjestelmä. Lundahnilla oli tapana käydä katsomassa, josko joku vuorossa oleva oli jättänyt tulematta.

– Jos oli, niin hyödynsin sen paikan. Aika usein näin myös kävi. Voi sanoa, että aamusta iltaan istuin jossain jakkaralla. Minusta ansiot olivat melkoisen hyvät kolmen kuukauden ajalta. Sain siitä 32 000 sen aikaista markkaa.

Sää teit niin hyvän työn, että hänen koko iltansa meni käsikirjoituksen mukaan

Onnellinen mies kengänkiillottajapojalle

Paras viikonpäivä oli lauantai-ilta. Kun ilmat olivat kauniita ja miehet olivat menossa tansseihin, niin töitä sai tehdä 2–3 tuntia, kunnes bussit lähtivät tanssipaikalle.

– Se oli ansion puolesta parasta aikaa, taksa oli 40 markkaa. Kun miehet menivät tansseihin, he olivat hyvällä päällä ja antoivat hyvät riksat päälle joka kerta.

Lundahnille on jäänyt mieleen tapaus, jossa kengänkiillotus oli tuottanut erityistä mielihyvää

– Se oli tanssi-ilta… lauantai-ilta. Tein sen hommani siinä, ja asiakas poistui. Siinä oli kaksi viikkoa väliä. En minä miestä tunnistanut, mutta tämä kertoi, että ”sää teit niin hyvän työn, että koko ilta meni käsikirjoituksen mukaan”. Jälkeenpäin ymmärsin, että hänellä oli onnistunut kaikki, mitä tansseista lähti hakemaan.

Pihit maalaiset

Joskus töitä sai tehdä olan takaa, mutta tippiä ei vaan tullut. Lundahn vieläkin harmittelee pihejä ulkopaikkakuntalaisia, jotka tulivat maatalousnäyttelystä Turun keskustaan kuraisine kenkineen.

– Ennen näyttelyä oli satanut, mutta torilla oli kuivaa. Kengät olivat savessa, ja silloin sai tehdä töitä lakkaamatta. Se ero siinä oli, että asiakkaat maksoivat ihan tarkkaan sen taksan, mutta riksua ei tullut siltä porukalta yhtään.

Kuuntele Kjell Lundahnin Turun murteen aksentilla höystetty haastattelu yllä.