Nimiluettelot eivät enää riitä – sukututkijat kaipaavat tarinoita

Sukulaisuussuhteiden selvittäminen voi hyvin onnistua jopa 1600-luvulle saakka. Viitasaarella kirkonkirjoista etsitään tappajageenin alkuperää, mutta moni tavallinen ihminen haluaa selvittää elossa olevia, kaukaisia sukulaisiaan.

tiede
Kuvakaappaus digitoidusta kirkonkirjasta.
Yle

Suomessa on hyvät edellytykset sukututkimukselle. Tietoa on saatavilla paljon, sillä kirkot ovat pitäneet kirjaa väestöstä 1600-luvulta alkaen. Osasta seurakuntia tiedot ovat tosin saattaneet kadota esimerkiksi tulipalon vuoksi.

Varhaisimmat lähteet ovat verotietoja, joita kruunu on kirjannut talollisista jo vuodesta 1539.

Usein sukututkimusta pidetään vain harrastuksena ja unohdetaan, että sillä voidaan pelastaa ihmisiä.

Sukututkija Ritva Sampio

Moni sukuselvitystä haluaa nykyisin syvällistä tietoa lähihistoriastaan ja elossa olevista kaukaisista sukulaisista.

– Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä helpompaa on saada tarinamuotoista tutkimusta. Kyllä se näyttää siltä, että ihmiset haluavat enemmän lihaa luiden ympärille, eikä pelkkiä nimiluetteloita, sukututkija Ritva Sampio sanoo.

Lisääkö tieto tuskaa?

Ritva Sampio on tehnyt työkseen sukututkimusta 30 vuotta. Hän luotsaa maan vanhinta sukututkimuksia tekevää yritystä, miehensä vuonna 1973 perustamaa Suomen Sukututkimustoimistoa.

Sampion tekemien tutkimusten laajuus vaihtelee pienistä, lahjoiksi tehdyistä tutkimuksista sukukirjoihin.

Kuinka paljon yhteiset, kaukaiset esi-isät vaikuttavat nykyihmisellä?

Sukututkija Ritva Sampio

Viitasaarella HYKS selvityttää kirkonkirjojen avulla harvinaista, perinnöllistä rytmihäiriötä aiheuttavan geenin kantajia. Lääketieteellinen tutkimus on Sampiollekin tuttua, hän on ollut mukana vuodesta 2010 Kuopion yliopistollisen sairaalan aivovaltimoaneurysma-tutkimuksessa, jossa on yritetty löytää yhteistä esi-isää sairastuneille.

Tutkijana Sampio on miettinyt, haluaisiko hän itse edes tietää mahdollisesti kantamastaan geenivirheestä.

– Olen miettinyt paljon, lisääkö tieto tuskaa. Minusta se on myös lääkäreille pohdinnan paikka: jos sukuun kuuluu kaukaisten, yhteisten esi-isien kautta, kuinka paljon se vielä vaikuttaa nykypäivän ihmisellä?

Varsinkin silloin, jos parannuskeino sairauteen on olemassa, Sampio pitää sukututkimuksen roolia tärkeänä.

– Usein sukututkimusta pidetään vain harrastuksena ja unohdetaan, että sillä voidaan pelastaa ihmisiä, hän huomauttaa.

Perspektiiviä omaan elämään

Oma suku alkaa kiinnostaa ihmisiä tutkijan mukaan useimmiten keski-iässä.

– Silloin halutaan selvittää oman suvun taustaa ja saada perspektiiviä omaan elämään.

Sukututkimuksen tekeminen on helpottunut, sillä netti pullistelee tietokantoja, arkistoon ei välttämättä tarvitse lähteä. Tutkija kuitenkin kannustaa selvittämään 100 vuotta nuoremmat tiedot lähipiiristä, jos se vain on mahdollista.

– Sitä vanhempia päästään sitten hakemaan netistä. Nämä tuoreemmat pitää aina tilata kirkkoherranvirastoista.

Sampion mukaan tutkimuksessa pääsee alkuun, kun tiedossa on nimen lisäksi syntymäaika ja -paikka.

Sukututkimus ei ole koskaan valmis – sen ammattilaisellakaan. Sampio on selvittänyt oman äitinsä suvun vaiheita 1600-luvun alkupuolelle ja isänsä 1700-luvun alkupuolelle.

– Ehkä joskus myöhemmin sitten pidemmälle.

Ritva Sampiota haastatteli Virpi Kotilainen.