Sana "disko", joka suomalaisten korviin alkujaan kantautui, tarkoitti levyjen soittopaikkaa enemmän kuin musiikkityyliä. Ajatus oli soittaa popmusiikkia klubihuoneistossa, joissa tarjoillaan myös drinkkejä.
Suomessa diskoa kokeiltiin ensin Kulosaaren Casinolla Helsingissä keväällä 1966 ja samana keväänä Kalastajatorpalla.
”Tanssia, laulua, olutta, viiniä nuorten discoteca-illassa. Mannermainen kokeilu Helsingissä”, raportoi nuortenlehti Päivis.
Viranomainen heräsi, ja heinäkuun alussa alkoholin tarjoilu olikin kielletty ”discotheque-tansseissa”. Kun keskioluen myynti vapautui vuonna 1969, päästiin taas asiaan.
Klubihuoneisto Elegantin taloon
Vuonna -70 avattua Viljon diskoa pidetään Turun ensimmäisenä diskona, jossa oli keskioluttarjoilu. Viljon disko sijaitsi Linnankadulla Klassillista lyseota vastapäätä. Rakennuksessa oli aiemmin toiminut kahvila Elegant. Disko oli toiminnassa puolitoista vuotta.
Diskon perustaja oli idearikas nuorukainen Kari Vesterinen, joka oli saanut liikanimen Viljo haitaristi Viljo Vesterisen mukaan.
”Sitä sanottiin painikerhoksi. (…) Siel oli aika rankka meininki. (…) Painikerhosta jäi erityisesti mieleen sellainen juliste jossain myyntitiskin takana, jossa Aku Ankka käveli murheisna miesnä ja totesi siinä, että mistä kummasta mä saisin kokoon 400 markkaa_”, kertoi Hannu Heiskanen Föribeat_-kirjassa.
Pop-taidetta ja tyyliä
Matti Y. Karjala oli Kari Vesterisen koulukavereita ja mukana paikan perustamisessa. Hänen käsialaansa on Viljon diskon kuuluisa Aku Ankka –maalaus.
Se oli niin suosittu ku olla voi ja saman tien se oli myös poliisin silmätikku
Jarkko Laine
Karjala kertoo diskon sisutuksen olleen tummansävyisen, viininpunaista, tumman sinistä ja mustaa. Diskossa oli useampi huone ja iso tanssilattia.
Karjala kertoo, että paikka saatiin vuokrattua edullisesti, koska se oli päätetty purkaa. Alueelle nousi myöhemmin hotelli Marina Palace.
Henkireikä harmaudessa
Myös kirjailija Jarkko Laine oli Viljon diskon sisäpiirin porukkaa. Hän muisteli, että henkilökuntana oli Viljo, pari tyttöä ja muutama iso ovimies. Esimerkiksi Laineen veli oli ovimiehen hommissa.
– Se oli täydellinen menestys. Se oli niin suosittu ku olla voi ja saman tien se oli myös poliisin silmätikku.
Laine piti paikkaa melkoisena henkireikänä nuorille tuonaikaisessa Turussa.
– Se oli ensmäinen tila, mis mä olin koskaan saanu soittaa levyn niin kovaa kun mä haluan (Laine mainitsee Rolling Stonesin Street Fighting Manin), ja se oli aivan uskomaton vaikutelma!
Kansainvälistä menoa ja pakkopullaa
Matti Y. Karjalakin toimi usein Viljon diskon dj:nä. Hän vahvistaa Laineen käsityksen paikasta henkireikänä. Musiikki määritti pitkälle paikan luonteen ja kävijäkunnan.
Ei niitä (leipiä) koskaan kenellekään myyty, mutta ne oli oltava, että keskiolutta voitiin myydä
Matti Y. Karjala
– Siellä soitettiin nimenomaan englanninkielistä rockia ja popmusiikkia, olisiko jotain folkmusiikkia kokeiltu myös. Se oli mahdollisimman kaukana suomalaisen iskelmän maailmasta.
Viljon disko oli onnistunut saamaan keskiolutluvat järjestettyään paikkaan ruokatarjoilun.
– Diskoa vastapäätä oli tavallinen kahvila. Sieltä kävimme ostamassa pari leipää. Ei niitä koskaan kenellekään myyty, mutta ne oli oltava, että keskiolutta voitiin myydä.
Missä on Viljo?
Itse Viljo, Kari Vesterinen, oli Jarkko Laineen koulukavereita, jolla Laineen mukaan oli suuri into kaikenlaiseen show-bisnekseen: koulun juhlissa hän oli laulanut Elvikseksi laittautuneena, sittemmin hän hankkiutui hypnotisoija Oliver Hawkin avustajaksi.
Toteutumattomia bisnesideoita oli esimerkiksi kääntää Melody Maker -lehden jutut, julkaista lehteä Suomessa ja katsoa, kauanko kestää jäädä kiinni.
– Sit me päätettiin, että me lähdetään gigoloiks Rivieralla, mut ainoastaan Viljo sit valkaisi hiuksensa ja lähti. Sieltä hän varmaan tämän diskoidean sai, Laine kertoi.
Matti Y. Karjala mainitsee Vesterisen suunnitelleen nimensä muuttamista muotoon ”Gary Western”.
Hän muistaa Viljon länsimaisen kansainvälisenä, älykkäänä nuorena, jolla oli hyvä bisnestaju.
Viljoa ei ole näkynyt vähään aikaan. Matti Y. Karjala on kysellyt Vesterisen perään.
– Olen viimeksi kuullut hänestä 80-, ellei peräti 70-luvulla. Hän on yksinkertaisesti kadonnut kaikilta kavereiltaan. Kukaan ei tiedä, missä Viljo on nykyään. Kukaan ei ole mitään ikävää tietoa eikä mukavaa tietoa. Hän on vain hävinnyt, mikä sopii hänen luonteelleen itse asiassa oikein hyvin.
Jarkko Laineen kommentit ovat peräisin turkulaisen musiikin Föribeat-kirjan haastattelumateriaalista.
