Koe uusi yle.fi

Sanni Purhosen runoissa kuuluu vähemmistön ääni

Sanni Purhonen kuuluu suomalaisen nykyrunouden moniääniseen joukkoon. Purhonen kirjoittaa runoja paitsi vammaisen ihmisen arjesta, myös yhteiskunnallisista asioista. Purhosen mielestä kulttuurin pitäisi olla vammaisille helpommin tavoitettavaa.

kulttuuri
Sanni Purhonen.
Sanni Purhonen.Jussi Mankkinen / Yle

"Hakaniemen viidakossa/rahankerääjää kaupan ovella/ei saa katsoa silmiin/kassajonossa höpöttävää mummoa/ei saa katsoa silmiin/sinua varsinkaan/Hakaniemi laajenee hitaasti/oletko huolestunut maksastasi."

Sanni Purhosen runoja voisi kutsua lakonisiksi, mustan huumorin kiillottamiksi tuokiokuviksi, ja samalla hänen tekstinsä solahtavat sujuvasti kotimaisen nykyrunouden moniääniseen joukkoon. Purhosen yhdistetyssä taidenäyttelyn avajaisissa ja toisen runokirjan julkaisujuhlissa Helsingin Galleria Kioskissa vieraiden pääasiallinen kulkuväline on pyörätuoli.

– Jos puhutaan nimenomaan kirjallisuudesta, niin ehkä tässä on nimenomaan se oman äänen esilletuominen. Vammaiset ihmiset vähemmistönä ei välttämättä ole se ryhmä joka kauheasti näkyy tai kuuluu tai osaa vaatia sitä näkyyttä ja kuuluvuutta, Purhonen pohtii.

– En tiedä onko se klisee, mutta koen että kirjoittaminen on minun tapani kommentoida maailmanmenoa.

Seksuaalisuuden tematiikkaa

"Imen tikkukaramellia/kun ihmistä en voi/elokuvan vessan seinät/lupaavat punaista/vesisateessa juostaan etsimässä suojaa kaupungilta/jossa ei ole ketään."

Purhosen runoissa otetaan kantaa, mutta niistä kuultaa yllättävään usein läpi myös seksuaalisuuden tematiikka.

– Siinä ei ole mitään sellaista että nytpä kirjoitan tällaisen seksirunon, se nyt on vaan että mikä tulee siinä hetkessä. Ehkä osa tällaisista runoista on sitten myös tulkittavissa monella tasolla, Purhonen sanoo.

Purhosen mielestä kotimaisen nykyrunouden tila on hyvä.

– Tällä hetkellä runouteen liittyy paljon taiteidenvälisyyttä, ja runoilijat ovat ottaneet enemmän vaikkapa julkaisupuolta omiin käsiinsä, pienpainatteita tehdään paljon ja esimerkiksi lavarunous on elävä ja oma mielenkiintoinen juttunsa, Nihil Interit-runoyhteisöön kuuluva Purhonen toteaa.

Tavoitettavampaa taidetta

Sanni Purhonen työskentelee myös vammaisjärjestö Kynnyksessä, opettaa kirjallisuutta ja tekee erilaisia kulttuuriin liittyviä pätkätöitä, joten näkökulmaa tällaisiin asioihin löytyy. Hänen mielestään kulttuurin pitäisi olla vammaisille helpommin saavutettavaa, ihan konkreettisestikin.

– Taidekoulutus pitäisi saada ihan fyysisesti enemmän saavutettavaksi, esteettömäksi, oli sitten aisti- tai liikuntavammoja. Koulutus on usein tie tällaiselle jo valmiiksi kiviselle ammattitaiteilijauralle. Sitten jos vamma vaikuttaa siten että sinne kouluun on vaikea päästä niin siihenhän se sitten tyssää.

Purhosen mielestä vammaisten asema suomalaisessa yhteiskunnassa on mennyt vuosi vuodelta parempaan suuntaan. Mutta pystyvätkö runot sitten tekemään maailmasta paremman paikan?

– En oikein usko että teksteilläni on sellaista voimaa, että niillä parannettaisiin maailmaa. Mutta jos niillä tekee jonkun ihmisen päivän paremmaksi, niin ehkä ne runot sitä kautta sitten maailmaa parantavat..

"Lumi on niin hellä/pelkään satuttavani sitä/silti poljen maata/kuullakseni huudot."