Näkökulma: Elämä on ihanaa

Toimittaja ja psykologian opiskelija Miia Raivio kohtasi Auschwitzista hengissä selviytyneen. Hän muistelee yllättävää tapaamista ja pohtii sitä, mikä saa ihmisen selviytymään hyvin vaikeista elämänkokemuksista, kuten holokaustista.

Ulkomaat
Auschwitzin leiri vapauttamisen jälkeisenä päivänä.
Kuva on otettu Auschwitzin leirin vapauttamisen jälkeisenä päivänä 28. tammikuuta 1945.YAD VASHEM ARCHIVES / AFP

Tästä on yli kymmenen vuotta. Oli muistaakseni kevättalvi, valoa, tuoksuja oli jo ilmassa. Odotin Helsingissä Kampin asemalla metroa. Vieressäni seisoi vanhempi herrasmies lehteä lukien, itsekseen hymyillen. Hän kääntyi puoleeni ja näytti lehdestä artikkelia. "Katso, minusta on tehty juttu." Kurkistin, juttu kertoi Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneestä miehestä.

Metro saapui asemalle ja nousimme kyytiin, mies lehtensä kanssa, minä kuin unessa, sanoja hakien, olin jäämässä seuraavalla pysäkillä pois, kiiruhtamassa elokuvakoululle, jossa silloin opiskelin. Halusin sanoa jotain, kysyä jotain. Siinä me seisoimme, huojuen rinnakkain, metron kiitäessä pimeydessä kaupungin alla. Sekunteja. Minuutteja. Juuri ennen seuraavaa asemaa sain kysymykseni muotoiltua. "Miltä se tuntuu, selviäminen?" Muistan, kuinka mies katsoi minua silmiin ja hymyili. "Voi, en minä sitä ajattele, elämä on ihanaa."

Myöhemmin selvitin, että mies oli puolalaissyntyinen Mayer Franck, joka muutti Suomeen sodan jälkeen. Hän kuoli kolme vuotta sitten, mutta hänen tarinansa elää Pia Andellin dokumenttielokuvassa Matkustaja.

Tänään**27. tammikuuta** vietetään Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen 70-vuotismuistojuhlaa. Auschwitzissa murhattiin yli miljoona ihmistä. Nuori Mayer Franck olisi voinut olla yksi heistä. "Se oli vain tuuria. Jumala auttoi minua niin, että säilyin hengissä", Franck sanoo tässä Holokaustin uhrien muisto ry:n artikkelissa. (siirryt toiseen palveluun)

Ajattelen toisinaan herra Franckia. Ja resilienssiä. Opiskelen psykologiaa, ja resilienssi on käsite, jolla psykologiassa viitataan joustavuuteen ja palautumiskykyyn traumatisoivissa elämäntilanteissa. Mikä saa ihmisen selviämään hyvin vaikeista elämänkokemuksista, kuten vaikka holokaustista?

Holokaustista selviytyneiden henkilöiden resilienssiä on tutkittu paljonkin vuosien varrella. Holokaustin muistopäivän aattona luin psykiatri Paul Valentin artikkelin "Resilience in child survivors of the Holocaust: Toward the concept of resilience", joka on julkaistu Psychoanalytic Review -lehdessä vuonna 1998. Artikkeli siis kertoo ihmisistä, jotka selviytyivät lapsena holokaustista. Nämä holokaustin lapsuudessaan kokeneet olivat artikkelin ilmestymisen aikoihin 50–60-vuotiaita. Valent oli ollut mukana vetämässä ryhmää, jossa he kävivät läpi muistojaan ja suhdettaan menneisyyden kokemukseen. Valent on ilmeisesti itsekin yksi holokaustin lapsiselviytyjistä.

Monet lapsista, jotka olivat selviytyneet hengissä keskitysleiriltä, pitivät sitä herra Franckin tapaan yksinkertaisesti hyvänä tuurina – mitä se varmasti osittain olikin. Selviytymisen keinoja oli erilaisia. Yli 4-vuotiaat lapset kykenivät luomaan mielessään turvallisen mielikuvitusmaailman, joka auttoi heitä jaksamaan keskitysleirin julmaa todellisuutta. Toisia lapsia auttoi se, että he saattoivat keskittyä auttamaan nuorempia sisaruksiaan tai vanhempiaan. Lapsiselviytyjät ovat kuvanneet myös jonkinlaista sisäistä paloa selviytyä hengissä, keinolla millä hyvänsä.

Vapauttamisen hetkeä lapsiselviytyjät ovat kuvanneet toisaalta ilon hetkeksi, jossa "juostiin, kaaduttiin maahan, noustiin ylös ja juostiin taas" ja toisaalta hetkeksi, jolloin menetys alkoi hahmottua. Ei ollut ketään. Ei ollut mitään. Osa joutui vapautumisen jälkeen orpokotiin tai sairaalaan. Osa adoptoitiin. Aikuiset ja yhteiskunnat – koko tämä runneltu manner – oli sekaisin. Ja aivan kuten sotilaat, holokaustista selviytyneet lapset kärsivät painajaisunista ja ahdistuksesta. Toisaalta janottiin rakkautta, yhteenkuuluvuutta, haluttiin nauttia elämästä.

Moni keskistysleiriltä selvinnyt lapsi voi myöhemmin elämässään huonosti. Mutta osa myös menestyi, perusti perheen, sai lapsia ja lapsenlapsia. Ja hakeutui ammattiin, jossa pystyi auttamaan muita. Miten se oli mahdollista? He olivat ajattelematta holokaustia, he pyrkivät unohtamaan kokemuksen. Onnellinen ulkokuori saattoi kuitenkin kätkeä sisälleen haavoittuvuutta, ja iän myötä unohtaminenkin saattoi tulla vaikeammaksi. 90-luvulla alkanut julkinen keskustelu ja asian käsittely auttoi monia ottamaan traumaattisen kokemuksen esille myös omien läheistensä kanssa. Millaisia merkityksiä nämä selviytyjät antoivat kokemukselleen? Moni toivoi, että todistamalla äärimmäistä pahuutta ja kertomalla siitä, vastaava ei toistuisi. Paul Valent kirjoittaa: "Selviytyjät voisivat siten olla pyhä silta kuolleiden ja maailman välillä."

Kirjoittaja on toimittaja ja psykologian opiskelija