Näkökulma: Sionismi elää ja kukoistaa, Siion ei – mistä tämä kertoo? 

Toivo voi löytyä yllättävästä paikasta, opasti eurooppalaisen kansallisromantiikan aikakaudella itäneen sionismin syntyvaiheisiin osallistunut filosofi. Ylen toimittaja Jussi Hanhivaara pohtii, miten filosofin ajatukset sopivat tänään 67-vuotispäiväänsä juhlivan Israelin nykytilanteeseen.

Näkökulmat
Jussi Hanhivaara.
Jussi Hanhivaara.Yle

Tänään vietetään Israelin valtion 67:ttä itsenäisyyspäivää. Valtion, jonka kansallislaulu on Hatikva eli ”Toivo”.

Rauhallisen yhteiselon kannalta tilanne Lähi-idässä vaikuttaa ehkä kuitenkin pikemmin toivottomalta kuin toiveikkaalta. Vai onko näin?

Juhlatunnelmaa varjostaa eritoten Israelin ja palestiinalaisten tulehtuneet välit. Neuvottelujen katkettua palestiinalaiset ovat alkaneet etsiä ulkomaailmasta, lähinnä YK:n kautta keinoja, joilla he voisivat saada aikaiseksi oman valtionsa Israelin rinnalle.

Israelin puolella puheet ja toimet ovat koventuneet, mitä ilmentää muun muassa tekeillä ollut kiistanalainen kansallisuuslaki, jossa entisestään korostettaisiin maan juutalaista luonnetta. Istuva pääministeri on lisäksi tunnettu kovasta kielenkäytöstään palestiinalaisia kohtaan.

Eurooppalaiset valtiot ja myös Yhdysvallat kiristävät ruuvejaan Israelin kohdalla koettaen painostaa sitä liennytyksiin. Muu Lähi-itä ja sitä ympäröivät alueet roihuavat liekeissä, mikä synkentää rauhannäkymiä.

Olisiko syytä katsoa alkuun ja tarkastella sitä kriittisesti?

Jussi Hanhivaara

Kuinka syvälle on vajottava ennen kuin valoa alkaa näkyä? Missä voisi piillä toivon siemen?

Olisiko syytä katsoa alkuun ja tarkastella sitä kriittisesti, kriittisemmin kuin tähän asti on tehty? Olisiko jotain voitu tehdä toisin? Voitaisiinko jotain yhä tehdä toisin?

Yksi lähihistorian nollapiste on vuodessa 1897. Tuolloin Sveitsin Baselissa pidettiin kokous, josta nykyaikaisen sionismin katsotaan saaneen alkunsa.

Siellä alkoi muovautua liike uuden valtion luomiseksi ikivanhalle alueelle. Sionistisen maailmanjärjestön perustaja Theodor Herzl alkoi johtaa hanketta osana kansallisromantiikan ajan nationalistista liikehdintää.

Liike aiheutti ristiriitoja, eivätkä edes kaikki siihen osallistuneet liputtaneet täysin rinnoin sen puolesta. Sen syntyvaiheisiin osallistui muun muassa eräs wieniläissyntyinen nuori mies, joka kuitenkin pian jätti Herzlin ympärille kohonneen, poliittisesti ja kansallisesti orientoituneen ryhmän. Hänen mielestään se oli lähtenyt väärälle raiteelle.

Yhdeksi viimevuosisadan merkittävimmeistä filosofeista sittemmin noussut Martin Buber halusi osoittaa toisaalle.

Israelin tulevan hallituksen jäsenet laulavat kansallislaulua.
Israelin valtion ensimmäinen pääministeri David Ben Gurion (keskellä) laulaa kansallislaulua Hatikvaa uuden valtion perustamisen kunniaksi. Seinällä on nykyaikaisen sionismin perustajan Theodor Herzlin muotokuva.Israelin valtion lehdistötoimisto / EPA

*Kaksi maailmansotaa *elämänsä aikana nähnyt Buber sanoi vuonna 1952, vain muutama vuosi holokaustin jälkeen, New Yorkin Carnegie Hallissa pitämässään puheessa, että ainoa toivo ihmiskunnalle on keskinäisen epäluottamuksen nujertamisessa. Hän totesi aikamme sairauden juontavan juurensa perustavaa laatua olevasta epäluottamuksesta ihmisten ja ihmisryhmien välillä.

Hän pyrki osoittamaan ja kiinnittämään huomiota siihen, mitä tapahtuu ihmisten välillä, ei siihen, miten vetää rajat erottamaan heitä toisistaan. Buber ei puoltanut kahden valtion ratkaisua silläkään uhalla, että juutalaiset olisivat jääneet vähemmistöksi hänen kannattamaansa kahden kansan yhteiseen valtioon.

Buber oli eri mieltä Herzlin kanssa sionismin luonteesta. Hänen mukaansa kuvaavaa siinä on, että sinänsä kansallinen käsite "Siion" on alun alkaen nimetty paikan, ei kansan mukaan kuten taas yleensä tapahtui samoihin aikoihin sen kanssa virinneiden kansallisuusliikkeiden – vaikkapa fennomaanien – kohdalla.

Tämä merkitsi Buberin mielestä sitä, että kyse ei siinä ole niinkään erityisestä kansasta, vaan pikemmin kansan yhteydestä tiettyyn maahan. Ja tämä puolestaan merkitsee hänen mukaansa sitä, että sionismi on tai sen olisi pitänyt olla enemmän kuin pelkkä nationalistinen liike.

Kiitetty ja palkittu filosofi sai niskaansa runsaasti arvostelua, mutta pysyi luottavaisena, että jonain päivänä kaikki halukkaat mahtuisivat elämään samalla alueella.

Mitä ihminen tarvitsee, jokainen ihminen, elääkseen ihmisenä?

Martin Buber

Kuulostaako tämä ennen vuotta 1967 ja sitä seurannutta puolen vuosisadan pituista, lähes kroonistunutta, pattitilannetta esitetty näkemys tänä päivänä utopistiselta, vai sittenkin ainoalta todelliselta toivolta?

Kaikki kunnia Israelissa ja meillä valituiksi tulleille kansanedustajille arvokkaasta työstään, mutta Buberin mukaan toivon kasvualusta ei yleisesti ottaen voi olla poliittisella areenalla, sillä se alkaa versoa vain siellä, missä tehdään ero totuuden ja propagandan välillä.

Epäluottamus ihmisten välillä karisee vasta, kun ihminen nähdään kokonaisuudessaan eikä vain jonkin ideologian tai suuntauksen edustajana.

– Kysymys, josta on lähdettävä liikkeelle, on ilmeisen yksinkertainen, mutta monenlaisia hankaluuksia luova: mitä ihminen tarvitsee, jokainen ihminen, elääkseen ihmisenä, Buber opasti.

Sovittelu voi alkaa, kun paljon puhutusta vastakkainasettelusta on jäänyt jäljelle vain todellisista tarpeista muodostuva konflikti.

Sovittelijoiksi ryhtyviä eivät filosofin mukaan rajoita päiväkohtaiset agendat. He tuntevat omiensa tarpeet, mutta kääntyvät ymmärryksellä myös toisten tarpeiden puoleen, ja osaavat tehdä eron todellisten ja liioiteltujen tarpeiden välillä.

Jos maailman tila voisikin antaa aihetta synkistelylle ja epätoivolle tai omien etujen yhä radikaalimmalle puolustamiselle, on kriisin syvyys Buberin mukaan se nimenomainen tekijä, joka antaa toivoa paremmasta. Muutoksen synnyttävä voima kun ei koskaan näyttäydy kriisien ulkopuolella.

Sotiminen ei ole tuottanut kriisiä, hän sanoi, vaan se on ihmisen kriisin tuotosta.

– Kriisi juontaa juurensa luottamuspulasta. Kriisiytynyt ihminen ei enää altista aatettaan keskustelulle, koska sen edellytys – luottamus – puuttuu, Buber sanoi.

Toivo riippuu hänen mukaansa toivojista itsestään, meistä.

– Kaikesta huolimatta – uskaltakaamme luottaa, hän kannusti.