Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Ei buranaa vaan taidettaHoivataiteesta on tullut kasvava ilmiö. Yhä useampi ammatti­taiteilija etsii nyt töitä hoito­alalta, mutta tarvitsevatko potilaat heitä? Lue kahdeksan tarinaa
Lue kahdeksan tarinaa
”Se on enemmän kuin fyysinen suoritus. Se on yhteen tuova voima.”
1/8 Tanssija

Parkinsonin tauti on vähennys­laskua, mutta tanssi on yhteen­laskua

Tanssija Tuomo Railo löysi Parkinson-tanssin internetistä ja päätti järjestää kurssin.

Turkulaiseen tanssisaliin kerääntyy ihmisiä, jotka eivät ensisilmäyksellä näytä tanssijoilta. Yksi nojaa rollaattoriin, toinen kävelykeppiin.

Aluksi tanssitaan tuolilla istuen. Kurssilaiset heittäytyvät empimättä musiikin vietäviksi ja tanssija Tuomo Railon ohjattaviksi.

– Parkinsonin tauti on semmoista vähennyslaskua, mutta tanssi on yhteenlaskua: se lisää jotakin. Tanssi laajentaa ihmiskuvaa, Railo kuvailee.

– Se on enemmän kuin pelkkä fyysinen suoritus. Se on yhteisöllinen asia, yhteen tuova voima.

Railo löysi Parkinson-tanssin Youtube-videolta ja ihastui sen tunnelmaan. Ensimmäisen kurssinsa Parkinsonia sairastaville hän järjesti viime syksynä Espoossa.

Parkinson-tanssi on lähtöisin New Yorkin Brooklynista 2000-luvun alkuvuosilta. Nykyisin toimintaa on ainakin 15 maassa.

Railo uskoo, että tanssista voi saada apua elämässä selviytymiseen.

– Parkinsonhan on dopamiinin puutosta, ja pelkästään jo se mielihyvä, joka tanssista tulee, sujuvoittaa liikkumista. Moni kokee, että musiikkiin heittäytyminen vapauttaa niitä liikeratoja, joita Parkinson on jo saattanut hankaloittaa.

Tuolitanssin jälkeen kurssilaiset nousevat ylös ja harjoittelevat askellusta, ja pian jo tanssitaankin valssia, sirtakia ja cha cha chaata.

Suoranaisia parantavia vaikutuksia Railo ei kenellekään lupaa.

– Yksi sellainen tutkimus kyllä on, jossa Parkinson-potilaat tanssivat kaksi kertaa viikossa tangoa terveiden tanssijoiden kanssa. Vuoden seurannan jälkeen todettiin, että liiketaidot olivat parantuneet, Railo kertoo.

Parkinson-tanssia (Youtube)

Teksti Oili Orispää, Kuvat Elina Bäckman
”Minulle on tullut pakkoliikkeet, jäykkyys ja ylävartalon heijaus. Mutta ei saa antaa periksi.”
2/8 Tanssikurssilainen

Ilman musiikkia ja tanssia en pystyisi mihinkään

Kun turkulainen Anna Hyyppä oli 40-vuotias, hän juhli täysillä. 41-vuotiaana hän sairastui Parkinsonin tautiin. Tanssi auttaa jaksamaan.

”Tanssikurssi on antanut vertaistukea ja liikuntaa. Yritän päästä liikkeelle, vaikka jalka on mennyttä. En meinaa pysyä tällä toisella jalalla. Leikkauksessa olin marraskuussa.”

”Tanssiminen ja laulaminen ovat tuttua minulle. Laulan kuorossa ja karaokessa. Äiti oli tanssija, se on tullut minulle sieltä. Ja isän kanssa tanssin valssia pienestä pitäen.”

”Minä tykkään niin paljon musiikista. Sen avulla pääsen eteenpäin. Ilman musiikkia ja tanssia en pystyisi mihinkään.”

”Tein kassatyötä. Päivät pitkät istuin ja hakkasin kassaa. Kättä rupesi särkemään, ja hermo kulki käsivarresta niskaan asti. Kauhea päänsärky!”

”Arvasin, että jokin on vialla, mutta en tiennyt mikä. Sitten se oli shokki ja helpotus, kun tuli diagnoosi. Minä en ollut kuullutkaan sellaisesta asiasta kuin Parkinsonin tauti.”

”Parkinson rajoittaa minua sillä tavalla, että en pääse enää niin kovaa. Minulle on tullut pakkoliikkeet, jäykkyys ja ylävartalon heijaus, mutta pysyn jaloillani sentään. Minulle on tosi tärkeää, että pääsen itse liikkumaan kotonakin. Yritystä on. Ei saa antaa periksi.”

”Tanssiliikkeet olivat minulle tuttuja jo entuudestaan. Mutta nämä venytykset ja muut. On hyvä, kun oppii uutta, että miten voi venyttää, jos ei enää voi lattialla tehdä. Ja että pitäisi muistaa myös hengittää!”

”Olen saanut täältä ystävän. Me tavattiin täällä tanssitunnilla. Sen tämä kurssi on minulle antanut.”

”Ja se on mukavaa, kun menee vain musiikin mukana ajattelematta mitään. Kyllä tanssi on elämän suola.”

Teksti Oili Orispää, Kuvat Elina Bäckman
”Kun on katseltavaa, se vie ajatukset pois edessä olevasta toimenpiteestä.”
3/8 Taidetta sairaalassa

Puisen hevosen pyllyä on kiva taputella

Helsinkiläiseen taidesairaalaan lähetetty potilas sai perillä hysteerisen naurukohtauksen.

Lahtelainen Sirpa Hyttinen luuli joutuneensa sairaalan sijaan museoon viime vuoden lokakuussa.

Hän ihmetteli, miksi hänet oli lähetetty taulujen keskelle kuntoutettavaksi.

– Hihiteltiin toisten potilaitten kanssa matkalla ruokalaan, että onko tämä joku taidemuseo.

Helsingin Ruskeasuolla sijaitseva invalidisäätiön sairaala Orton kehuu olevansa ehkä maailman ainoa sairaala, jolla on oma kovan luokan nykytaidegalleria.

Taidetta on sairaalan odotustiloissa ja käytävillä. Takapihalla seisoo korkeatasoinen veistospuisto.

Työntekijät olivat taiteen tulosta aluksi hämmentyneitä.

– Mietimme, että mitä tämä nyt on ja kiinnostaako tämä nyt ketään, sanoo perushoitaja Sirkka Bigler.

Aika on tehnyt tehtävänsä.

– Olen hirveän ylpeä siitä, että meillä on taidetta ja oma galleria. Se tekee myös omasta työstäni monipuolisemman. Voin kertoa taiteesta asiakkaille.

Mikkeliläinen Kirsi Häkli toipuu sängyssä lonkkaleikkauksesta sairaalan potilashuoneessa. Sängystä aukeaa valkoinen seinä, johon on pultattu televisio.

Häkli miettii, miksi potilashuoneen seinälle ei voisi ripustaa taidetta. Laitetaanhan lapsipotilaillekin sängyn päätyyn juliste, jota voi katsella.

– Kun on jotain katseltavaa, se vie ajatukset pois edessä olevasta toimenpiteestä. Täällä potilashuoneessa olisi tilaa.

Taide ui Ortonin sairaalaan jo 2000-luvun alussa, kun sairaalan johtava ylilääkäri Seppo Seitsalo toi idean vaihtuvista taidenäyttelyistä mukanaan edellisestä työpaikastaan Espoosta. Seitsalo uskoo, että taide rauhoittaa esimerkiksi vaikeaa leikkausta odottavaa potilasta ja lisää työntekijöiden hyvinvointia.

– Tykkään noista Kain Tapperin veistoksista. Sen yhden puisen hevosen pyllyä on kiva taputella, Bigler hymyilee.

Teksti Jonni Aromaa, Kuvat Elina Bäckman
0:40
”Kun on voittanut pelon, niin voisiko sen tehdä myös arjessa?” - Sosiaalisen sirkuksen ohjaaja Kaisa Hietaniemi.
4/8 Tulisirkus

Tuntuu hienolta, kun onnistuu vihdoin jossakin

Kun masennuksesta toipuva Mari, 21, keskittyy tulen pyöritykseen, hän ei pysty murehtimaan menneitä tai tulevaa.

”Kuntoutuksessa teemme monenlaista, mutta tulisirkus on ainut, josta olen koskaan innostunut. Tuntuu hienolta, kun onnistuu jossakin.”

”Elämässäni on ollut hyvin vähän onnistumisia. Se on ollut yhtä pettymystä kaikki.”

”Olin pitkäaikaisella sairauslomalla masennuksen ja unen puutteen takia. En pystynyt viemään koulua loppuun asti. Päädyin tänne Kunnarille ja asuinkin jonkin aikaa täällä tukiasunnossa, jotta unirytmi saataisiin kuntoon. Tammikuussa muutin omaan asuntoon.”

”Olo parani, kun sain oman asunnon, koska kehtasin kutsua ystäviäni kylään. Aikaisemmin pelkäsin, että minulta kysytään, miksi asun Kunnarin alueella.”

”Tulisirkuksessa kiehtoo haastavuus ja koordinaatiokykyä vaativa taituruus. Se miten liikkeet saadaan niin sulavasti ja vaivatta tehtyä ilman pelkoa siitä, että polttaa itsensä tai vieressä olevan toisen esiintyjän.”

”Kokemuksena se on huippua! Lyhyessä ajassa oppi monta liikettä. Ainoa harmi on se, että tunteja oli vain muutama.”

”Käyn nykyisin töissä ja aion hakea yhteishaussa matkailualalle. Kunpa pääsisin sinne! Vaikka voin jo paremmin, niin edelleenkin on vaikea ymmärtää, miten voisin elämässä pärjätä normaalisti.”

Teksti Oili Orispää, Kuvat Elina Bäckman
”Jossakin mielessä kaikki taide on hoiva­taidetta.”
5/8 Viulisti

Musiikki on pisimpään säilyviä yhteyksiä ulko­maailmaan

Viulisti Mauri Saarikoski soittaa ihmisille, joiden elämä on tutkimaton yhdistelmä tätä hetkeä ja kaukaista menneisyyttä.

Mauri Saarikosken äiti asui kymmenen vuoden ajan muistisairaiden hoivakodissa. Saarikoskella oli tapana käydä siellä soittamassa viuluaan. Esiintyminen hoivakodissa motivoi, sillä taidetarjontaa ei hoitolaitoksissa ole liikaa.

– Kysehän on kuulijoista, joilla on usein olemattomat mahdollisuudet käydä itsenäisesti konserteissa.

Soittaminen vanhuksille muuttuu pian vapaaehtoistyöstä Kulttuurirahaston tukemaksi hankkeeksi.

Neljän muusikon työryhmä soittaa ensi syksyn ja kevään aikana neljä erilaista konserttia helsinkiläisissä ja espoolaisissa hoivakodeissa.

Kahdessa hoivakodissa järjestetään lisäksi säestettyjä yhteislauluhetkiä. Osa asukkaista pääsee tekemään myös omia tarinasävellyksiään.

– Monille muistisairaille musiikki on pisimpään säilyviä yhteyksiä ulkomaailmaan. Monet laulavat vielä, vaikka eivät pysty enää kunnolla puhumaan.

Saarikosken mielestä musiikkihetkien säännöllisyys on tärkeää.

– Näiden ihmisten elämä on tutkimaton yhdistelmä tätä hetkeä ja kaukaistakin menneisyyttä.

Saarikoski uskoo, että varsinkin ennestään tuttujen sävellysten kuuleminen vahvistaa musiikkielämystä ja aktivoi muistia.

– En ole pätevä vastaamaan kysymykseen siitä, miten taide hoitaa. Tehtäväni on pyrkiä luomaan elämyksellisiä hetkiä, jotka parhaimmillaan vaikuttavat kaikenlaiseen hyvinvointiin.

Saarikoski pitää välttämättömänä, että hoivataidetta tuetaan julkisin varoin.

– Mielestäni varoja pitää suunnata myös niille ihmisille, jotka elämäntilanteensa vuoksi eivät pääse nauttimaan normaalista taidetarjonnasta. Jossain mielessä kaikki taide on hoivataidetta.

Teksti Oili Orispää, Kuvat Elina Bäckman
”Hoito­taiteessa piilee riski, että taide kesyyntyy.”
6/8 Läänintaiteilija

Hiooko hyvin­vointi­taide taiteelta särmän?

Läänintaiteilija Anniina Aunolan mielestä taiteen pitää tuottaa myös pahoinvointia.

Taiteessa pitää voida puhua hyvinvoinnin lisäksi myös pahoinvoinnista, muistuttaa Itä-Suomen läänintaiteilija Anniina Aunola.

– Taiteen keskeinen tehtävä on tuottaa monenlaisia tunteita.

Hyvinvointitaiteella voi pahimmillaan olla taidetta tylsistävä vaikutus. Siinä piilee riski, että taide kesyyntyy ja menettää teränsä.

Aunola toivoo, ettei Suomessa olisi näin kahtia jakautunut tilanne: suurin osa ihmisistä saa nauttia taiteesta sen monissa eri muodoissa, mutta ihmiset, joilla on esimerkiksi sairaudesta johtuva diagnoosi, altistetaan hoitotaiteelle.

– Käytämme pahimmillaan heihin valtaa.

Itä-Suomen läänintaiteilijan mukaan yhteiskunnalla on kova tarve saada perusteluja sille, miksi taidetta pitäisi tukea. Hoitotaide sopii hyvin tehtävään, vaikka taide olisi aivan samaa taidetta, jota taiteen tekijät tekisivät muutenkin.

Aunolan mukaan kilpailu apurahoista johtaa helposti siihen, että taiteilijat yrittävät keksiä koko ajan uutta pärjätäkseen kisassa.

– Uusi kiinnostaa rahoittajia ja taiteilijat keksivät pilottihankkeita vaihtamalla esimerkiksi taidemuotoa ja kohderyhmää. Toivon, että suuntaus on jo taittumassa ja kaikki ymmärtävät, että tarve siltä edelliseltä uudelta kohderyhmältä ei ole kadonnut mihinkään. Työtä pitää jatkaa.

Anniina Aunola on valtakunnallinen hyvinvoinnin ja taiteen läänintaiteilija, jonka asemapaikka on Kuopiossa. Hän toimii neuvonantajana sekä järjestää työtilaisuuksia taiteilijoille ja taiteilijaryhmille.

Teksti Jonni Aromaa, Kuvat Elina Bäckman
”Väitän, että on se sitten musiikkia, pelaamista tai leikkimistä, niin se lievittää jopa kipuja.”
7/8 Lastensairaalassa

Toipuminen alkaa heti, kun lapsi pääsee leikki­huoneeseen

Lastensairaalassa taide viihdyttää ja lieventää pelkoja.

Nelivuotiaan Eelis Mäkitalon rinnassa on komea arpi – voimaviiva. Hänen sydämensä leikattiin kuukausi sitten kolmannen kerran.

Eelis on tullut Helsingin lastensairaalan leikkihuoneeseen askartelemaan yhdessä lastentarhanopettaja Maiju Kinnusen kanssa. Tarkoituksena on koota taulu erilaisista sairaalatarvikkeista.

Monet tarvikkeista ovat Eeliksellekin tuttuja.

Eelis värittää ensin taulupohjan moniväriseksi ja valitsee sitten huolellisesti ne tarvikkeet, jotka tauluun liimataan. Verikoeputket eivät hänen kollaasiinsa kelpaa.

Käsillä tekeminen on terapeuttista jo sinänsä. Lapsi pääsee pois huoneestaan ja saa olla aikuisen kanssa.

Lapsella voi olla sairaalassa pelkoja ja ahdistuksia, ja niitä voidaan työstää yhdessä.

Mutta taidehetket eivät ole vain ikävien asioiden työstämistä vaan myös onnistumisen iloa.

– Onnistumiset tukevat itsetuntoa. Ja onhan se viihdyttävääkin, taidehetkeä vetävä Maiju Kinnunen sanoo.

Lasten toipuminen saa Kinnusen mukaan vauhtia heti, kun he pääsevät ensimmäistä kertaa leikkihuoneeseen.

– Ajatukset kiinnittyvät hetkeksi muuhun kuin omaan sairauteen. Väitän, että on se sitten musiikkia, pelaamista tai leikkimistä, niin se lievittää jopa kipuja.

Eelis askartelee keskittyneesti ja pitkään. Jutella hän ei halua. Lopuksi hän laskee sujuvasti tarvikkeiden määrät. Puheen pulputus alkaa vasta pois lähtiessä.

Eeliksellä on yksikammioinen sydän eli hän kärsii toisen kammion vajaatoiminnasta. Hänet leikattiin ensimmäisen kerran jo muutaman päivän ikäisenä. Toipuminen kolmannesta leikkauksesta on sujunut hyvin.

Teksti Oili Orispää, Kuvat Elina Bäckman
”Jotkut lähtevät taiteilija­residenssiin Roomaan. Tähkänen hakee inspiraationsa vanhusten­keskuksesta.”
8/8 Lähihoitaja-taiteilija

Mummot voivat elää ilman minua, mutta minä en ilman heitä

Kuvataiteilija Timo Tähkänen opiskeli lähihoitajaksi ja ajautui heti kriisiin hoitotaiteen kanssa.

Itähelsinkiläisen palvelukeskuksen asiakkaat tekivät Timo Tähkäselle asiat heti selviksi. Me emme aio osallistua mihinkään. Riittää, että sinä olet taiteilija.

Tähkänen oli perustanut palvelukeskuksen osastonhoitajan huoneeseen ateljeen, jossa kokoontui ikäihmisten keskusteluryhmä. Heille riitti, että he saivat nauttia Tähkäsen kädenjäljestä ja eleistä.

– En halua väkisin osallistaa ketään.

Tähkänen on koulutukseltaan myös lähihoitaja. Hän on miettinyt myös sitä, tarvitseeko yhteiskunta ylipäänsä taiteilijoita.

– Hoito-opinnot olivat ikään kuin jatkoa taideopinnoille. Minulle oli jo siinä vaiheessa selvää, että aion käyttää taidetta hoitotyössä.

Alku tuntui kuitenkin raskaalta.

– Mitä voin enää taiteilijana tuoda siihen elämään? Pääsin kuitenkin sen yli.

Kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija on työskennellyt muun muassa muistisairaiden kanssa.

– Ne olivat niitä tuokioita, kun ikäihmiset unohtivat hetkeksi sairautensa.

Maalaamisesta tuli Tähkäsen mukaan tekosyy muistisairaiden yhdessäololle.

– Sieltä alkoi nousta muistoja pintaan. Se mitä tuotettiin, ei ollut niin tärkeää kuin se, että olimme yhdessä.

Kuten Tähkänen sanoo, jotkut lähtevät taiteilijaresidenssiin Roomaan, mutta hän menee vanhustenkeskukseen.

– Vuorovaikutustilanne ei ole pelkästään sille vanhukselle, myös minä ja taiteeni saavat siitä jotain. Mummot voivat elää ilman minua, mutta jostain syystä näyttää siltä, että minä tarvitsen heitä.

Teksti Jonni Aromaa, Kuvat Elina Bäckman