1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Ulkomaat

Näkökulma: Kansallisen itsetunnon hinta

Valkosinipunaiset liput tervehtivät lentokentällä ja vastassa seisovat hylätyt passintarkastuspisteet. Autonikkunasta vilisevää aitaa koristavat Venäjää ylistävät maalaukset. Näin kuvailee tunnelmiaan Krimin niemimaalle palannut Ylen Moskovan kirjeenvaihtaja Erkka Mikkonen.

Ulkomaat
Erkka Mikkonen.
Yle

On kulunut vuosi siitä, kun Venäjä liitti Krimin itseensä. Päällisin puolin ihmiset tuntuvat olevan tyytyväisiä tai ainakaan julkisesti ei tohdita valittaa, kun palkat ja eläkkeet ovat nousseet ja emämaa on luvannut suuria summia alueen infrastruktuurin kehittämiseen. Hintojen nousua päivitellään, mutta pakkoliitosta vastustavat äänet ovat vaimenneet.

Osa on muuttanut pois, toiset on peloteltu hiljaiseksi. Enemmistö on huomannut elämän sujuvan helpommin sopeutumalla mukisematta uuteen tilanteeseen.

Kiovassa jaksetaan yhä vakuutella niemimaan palaavan osaksi Ukrainaa. Todellisuudessa kaikki tietävät Krimin jääneen Venäjälle.

Krimin kaappaaminen on synnyttänyt venäläisissä ennennäkemättömän isänmaallisuuden aallon. Edes kuluttajahintojen jyrkkä nousu ja yhä syvemmälle vajoava talous eivät tunnu syövän patrioottista hurmosta.

Valtaosa kansalaisista hyväksyy maansa räikeästi kansainvälistä oikeutta rikkovat toimet Krimillä. Rajojen yksipuolista siirtelyä ei ole tuominnut edes moni presidentti Vladimir Putinin ankarimmista arvostelijoista, ei edes katuopposition johtajana pidetty Aleksei Navalnyi.

Venäjälle Krimin anastaminen nähdäänkin merkkinä suurvalta-aseman palautumisesta. Lännen pakotteet ja kansainväliset syytökset tuntuvat vain vahvistavan tätä entisestään.

Venäläisten ei enää tarvitse potea alemmuudentuntoa ja kutsua maataan halventavasti Rashka-govnjashkaksi eli kömpelösti käännettynä ”sontakasa-Ryssänmaaksi”.

Krimin haltuunotto on piste Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiselle nöyryytykselle.

*Isänmaallisuuden hurmoksessa *eletään myös Krimillä. Useimmat tunsivat Venäjän henkiseksi kodikseen jo aiemminkin, mutta nyt venäläisyydestä on tullut ukrainalaisuuden vastakohta.

Käydessäni edellisen kerran Krimillä matkamuistokojujen rintamerkeissä Ukrainan ja Venäjän liput liehuivat rinnakkain. Silloin Sevastopolin kaduilla tungeksivat venäläismatruusit tuskin pystyivät kuvittelemaan Ukrainaa tulevaksi vihollismaakseen.

Nyt veljeskansat on aivopesty toisiaan vastaan. Joku voisi väittää sen olevan pieni hinta kansallisen itsetunnon kohentamiseksi. Itse kutsun sitä inhimilliseksi tragediaksi.

Kun ulkopuolisten lietsoma viha kasvaa niin suureksi, että se saa ihmiset tappamaan toisiaan, ei sitä voida perustellaan millään – ei edes itsetunnon puutteella.

Lue seuraavaksi