Sananen – Muistikuvia ihmisestä

Miltä tuntuu tavata ihminen, jolla ei ole maskia päällä? Järisyttävältä. Valokuvaaja Hannes Heikura jätti minulle muutaman ison muistikuvan. Ne muistuttavat ihmisyydestä.

Näkökulmat
Mikko Maasola
YLE Keski-Suomi / Riikka Pennanen

Kääk! Elämä ei olekaan viihdebisnestä! Että kaikki hoituu, sitten nousuhumala!, ja lasku lähtee tosta vaan hihkuvalle maksajalle. Että pumppiin pitäisi ehtiä ja meillä on kaikilla rasvaprosentti ennen kesäkuun Caprin matkaa alle kahdeksassa. Että tässä vähän jututetaan radiostudiossa elämänsä ihanimmassa ruuhkahuipussa lainelautailevia valkeahampaisia uraohjuksia. Puhukoon paskaa. Sitä on helppo kuunnella, kun on kertaalleen jo jauhettu hienoksi. Liukkaaksi.

Ei.

Tuli ihminen kohdalle. Tuli kohdalle joku, jolla ei ollutkaan maski päällä. Se on niin harvinaista, että häkeltyy. Hyvä etten pudonnut omasta roolista. On pelottavaa, mutta puhdistavaa, tavata kesken työpäivän oikea ihminen.

On pelottavaa, mutta puhdistavaa, tavata kesken työpäivän oikea ihminen.

Haastattelin viime Syyskuussa valokuvaaja Hannes Heikuraa. Puoli vuotta myöhemmin häntä ei ole. Kuvia on.

Mikään ei saa tulla yllätyksenä. Se jäi Heikuran lauseista eniten kummittelemaan. Hän oli jo saattanut hautaan äitinsä ja isänsä. Hyvästellyt mielessään entiset ystävänsä. Suunnannut maagisen kameransa vielä kerran kohti outoa pimeää ja täydellistä arvoitusta.

Kun katsoo mestarin valokuvia, sama lause jota juuri maisteltiin kuoleman portin avaimena, nousee mieleen. Hän kuvasi kuolevaisia hyvin harkitusti ja teki heistä ikoneja. Kuolemattomia. Lähes.

Syyskuussa Heikura vaikutti väsyneeltä ja masentuneelta. Ja samaan aikaan määrätietoiselta. Moni joka näki hänet vähän kauempaa, eikä varsinkaan kuullut häntä, piti varmasti outona. Ensimmäisten tiiliskivinä putoilevien sanojen jälkeen, joku olisi voinut lipsauttaa, että onpa negatiivinen asenne. Piristy hyvä mies. Hae Latte.

Minulle hän oli rauhoittava hahmo. Aika pysähtyi. Eipä ollut kiire. Ei voinut olla. Siinä puhui ihminen joka oli todella ajatellut ja tehnyt johtopäätöksiä. Tuntui tärkeältä vain kuunnella.

Emme tue toisiamme surussa. Häviämme kuvasta.

Sanat me vielä ymmärrämme. Heikura puhui haastattelussa miten hänellä ei ole yhtään ystävää, eikä niitä kaipaakaan. Miten autokin on luotettavampi kuin ystäväpiiri. Hän pudotti miten ystäväpiiri kammoksuu toisen surua ja henkistä pahoinvointia. Että kaiken takana on suomalainen pelko siitä, että lamauttava suru voi tulla omallekin kohdalle. Ellei peräti tarttua. Siksi emme tue toisiamme surussa. Häviämme kuvasta.

Masennus on hengenvaarallinen tauti. Suomalaiset ovat lahjakkaita masentumaan. Tummat sävyt ovat meille kauneimpia, houkuttelevimpia. Se on todellista taiturointia kauneuden ja kuoleman rajalla. Se on meille annettua.

Kättelimme valokuvaajan kanssa hieman normaalia pidempään. Hän katsoi silmiin ja koimme onnistuneemme yhteisessä vartissamme. Tunsin kiitollisuutta.

Me olemme kaikki outoja. Puolisona pääsee joskus raaputtamaan elämänkumppaninsa suurta arvoituksellisuutta, kuin luontoarpaa. Oma outous on niin tuttua, että hyvä kun pystyy itseään auton taustapeilistä silmiin katsomaan.

Moni meistä tekee hahmoa. Tai kahta.

Moni meistä tekee hahmoa. Tai kahta, koska se naamakirjan hahmo on vielä ihan erilainen. Pelkäämme näyttää haavaamme ja tutustua itseemme. Niinkin voimme elää, mutta sitten pitää hankkia hyvät tittelit!

Unohdin kesken Hannes Heikuran haastattelun, että hän on ehkä maamme paras valokuvaaja. Se ei tuntunutkaan juuri siinä niin tärkeältä.

Hän oli vaikuttava ihminen. Eikä mitään ehkä.

Maallikkosaarnaaja Maasola