Näkökulma: Vaaligalleriaveteraani muistelee

Neljään minuuttiin mahtui paljon työtä ja tunnetta, pohtii Juha Kokkala kolumnissaan.

Yle Vaaligalleria
Vaaligalleria
Jan Hynnä / Yle

Nyt tiedän, miltä terveyskeskuslääkäristä tuntuu.

Pieneen koppiin astuu kuudes ihminen tunnin sisällä. Päivää päivää. Kättelemme ja istumme vastakkain. Millaista vaivaa?

Minä kyselen ja ihminen vastaa. Liukuhihnan ääressä tässä ollaan, mutta se ei saa vaikuttaa. Sen on jokainen huoneeseen asteleva ansainnut.

Lopuksi hyvät jatkot. Käsidesiä kuluu.


Kun Ylen Vaaligalleriaa tekemään kyseltiin vapaaehtoisia, kävi ilmi, että pakettiin kuuluu myös reilu kasa valmistelupäiviä ehdokkaiden taustojen setvimiseen. Itsekin hymähdin määrälle aluksi. Haloo, kyllähän kokenut toimittaja selviää vähemmälläkin!

Ei olisi pitänyt hymähdellä. Ei todellakaan.

Kun alkamassa oli kuuden ehdokkaan putki ja kädessä kaikkien taustatiedot paperille printattuna, takaraivoon hiipi välillä kylmäävä tunne.

Valmistelin nämä viisi päivää sitten, väsyneenä. Oliko tämä ensimmäinen nyt varmasti luomuviljelijä eikä luottamusmies? Vai sittenkin kumpaakin?

Oli pakko luottaa itseensä ja siihen, että työ oli alunperin tehty kunnolla. Kun haastattelu kestää sekunnilleen neljä minuuttia eikä uusintoja kuvata kuin erittäin poikkeuksellisissa tapauksissa, toimittajakaan ei saa sählätä.


Mutta silti sähläsimme, totta kai. Se on ihmisen osa.

Erään ehdokkaan kohdalla meni haastattelun aluksi etunimi väärin. Seuraavalla yrityksellä sukunimi. Kolmannella kerralla jouduttiin vielä viilaamaan puoluekantaa ruutugrafiikkaan.

Itse puolestani kysyin saman kysymyksen kaksi kertaa haastattelun aikana. En huomannut mitään. Ehdokaskin porskutti tyynesti eteenpäin ja onnistui haastattelussa hyvin.


Lääkärin etäännyttää potilaasta valkoinen takki, meidät haastattelijat ehdokkaista korvanappi ja kysymyspaperi.

Vaikka kuvausaikataulu oli tiukka ja kasvojen jatkuva vaihtuminen helpotti jämäkän ammatillisen roolin ylläpitoa, tunsin sympatiaa jokaista pahasti jännittänyttä ehdokasta kohtaan. Pilviin kohoava pulssi ja otsalla valuvat hikipisarat ovat tuttuja lähes jokaiselle, joka on ollut ensimmäistä kertaa elämässään tv-kameroiden edessä studiovalojen loisteessa – tarkoituksenaan pystyä sanomaan jotain järkevää.

Ehdokkaita saa ja pitää nyt arvostella Vaaligallerian videoiden perusteella. Samalla kannattaa kuitenkin muistaa, että suurin osa heistä on aivan tavallisia ihmisiä.

Kuten me toimittajatkin.