Suvun sotakokemukset tärkeä puhua sukupolvelta toiselle

Ähtäriläistä avioparia Liisa ja Severi Tallbackaa yhdistävät sodanaikaiset tapahtumat. Liisa jäi talvisodassa sotaorvoksi, kun isä kaatui. Severi joutui lähtemään Karjalasta evakkoon ja päätyi lopulta Töysään. Tallbackat ovat puhuneet ja kerranneet paljon sukujensa sotakohtaloita. Tieto on siirtynyt myös heidän jälkipolvilleen.

Kotimaa
Liisa ja Severi Tallbacka
Sotatapahtumat ovat muovanneet ähtäriläisten Liisa ja Severi Tallbackan elämää. Severi lähti pikkupoikana Lumivaarasta evakkoon. Liisa menetti talvisodasssa kuvassa olevan isänsä Eino Leppävuoren.Päivi Rautanen/Yle

Ähtäriläiset Liisa ja Severi Tallbacka olivat vain muutaman vuoden ikäisiä, kun talvisota päättyi. Kolmivuotiaasta isän silmäterästä, Liisasta, oli tullut sotaorpo. Severi oli tuolloin 4,5-vuotias ja muistaa, miten äiti peitteli yöllä lapset rekeen ja alkoi ensimmäinen evakkomatka kohti tuntematonta.

– Minulla on tuosta matkasta seurannut aivan ikioma muisto läpi elämän. Meille oli tullut 12. maaliskuuta määräys siirtyä Jaakkimaan Meriänkylän asemalle. Ajoimme sinne hevosella kuutamoyönä 13. maaliskuuta. Lumivaaran uusi kirkko oli mäen päällä ja tie kulki mäen alta. Muistan, miten kirkon kultainen risti loisti kuutamonvalossa. Tuo näky on vieläkin mielessäni, kun suljen silmäni, Severi Tallbacka herkistyy.

Myös Liisa Tallbacka on säilyttänyt elämänsä aikana aarteenaan viimeistä muistikuvaa isästään.

– Muistan hänet oviaukosta, reppu selässä lähdössä sotataipaleelle. Tuo lähtö kesti pitkään. Hän kääntyi aina uudelleen ja uudelleen halaamaan meitä. Myöhemmin minulle on kerrottu, että hänellä taisi olla aavistus siitä, ettei hän tule enää koskaan takaisin.

Suvusta sotaorvon tuki

Samalla tavoin Liisa muistaa äitinsä hillittömän itkun, kun tieto isän kaatumisesta tuli Ähtäriin.

Suvusta tuli sotaorvon Liisan tuki ja turva.

– Meitä eli monta perhettä samassa talossa. Tiiviistä sukulaisyhteisöstä oli valtava tuki.

Isän menetys heijastui moneen asiaan, mutta koska sota kohteli kaltoin monia perheitä, menetyksen kanssa vain opittiin pärjäämään. Liisan äiti avioitui uudelleen viiden vuoden kuluttua sotaveteraanin kanssa. Uusi isä toi perheeseen kaksi äitinsä menettänyttä tytärtään. Uudesta avioliitosta syntyi Liisalle vielä velipuoli.

– Meillä oli siis uusioperhe jo siihen aikaan. Jännitteitä tietysti tuli, mutta me lapset tehtiin tuohon aikaan kaikkia humputuksia yhdessä, samanikäisiä kun oltiin.

– Omaa isää oli tietysti ikävä. Muistan erityisesti sen, kuinka kaikesta oli puutetta, kun isää ei ollut hankkimassa lapselleen elantoa.

Valtio auttoi koulunkäynnissä

Sotaorpoudesta oli toisaalta Liisalle taloudellista hyötyä.

– Sain käytyä oppikoulun ja lukion, kun valtion tapaturmavirasto osallistui meidän sotaorpojen koulukustannuksiin. Ilman noita korvauksia koulut olisivat todennäköisesti jäänet minulta käymättä. Lähdin myös jo 13-vuotiaana kesätöihin. Kesätöillä hankin esimerkiksi kaikki vaatteeni, kotitalousopettajana elämäntyönsä tehnyt Liisa muistelee.

– Isättömyys toi elämääni valtavasti vastuuntuntoa omasta elämästäni. Oli pakko onnistua, Liisa miettii.

Liisa avioitui ilmavoimissa vänrikkinä toimineen Pentti Helinin kanssa, mutta hän jäi jo 23-vuotiaana leskeksi kahden pienen pojan kanssa, kun ensimmäinen puoliso menehtyi työtehtävissään lento-onnettomuudessa. Severin kanssa Liisa avioitui viisi vuotta myöhemmin.

Kaatuneesta isästä puhuttiin

Liisan lapsuudessa sotakokemuksista vaiettiin paljon, mutta hänen suvussaan toisaalta myös puhuttiin. Siksi isä ei ole jäänyt sotaorvolle oudoksi.

– Kuuntelin mielelläni suvun muisteluja isästä; siitä, millainen mies hän oli ollut.

Myöhemmin Liisa on kuullut satoja sotaorpojen tarinoita. Hän on koonnut Ähtärissä, Töysässä, Alavudella ja Kuortaneella asuvien sotaorpojen kirjoittamista tarinoista yli 300-sivuisen kirjan.

– Ihmisillä oli valtava tarve kertoa oma tarinansa. Vanhemman menettäminen on ollut kaikille heille tietysti kova paikka. Jossain elämänvaiheessa se on tullut hyvinkin rankasti vastaan. Kaikkia näitä tarinoita yhdistää kuitenkin yksi asia ylitse muiden: sotaorvot ovat joutuneet selviytyäkseen tekemään valtavasti fyysistä työtä. Hillitön työnteko korostui etenkin maatiloilla. Alle kymmenvuotiaatkin joutuivat tekemään miesten ja naisten töitä, Liisa kertoo.

"Koskaan ei ollut toivotonta"

Liisan puoliso Severi tietää, mitä raaka työnteko on. Vaikka isä tuli sodasta takaisin, hän sairastui ja Severi otti 13-vuotiaana vastuun miesten töistä evakkoperheen Töysästä saamalla asuntoviljelytilalla.

– Ensimmäisenä kesä kuokin 200 x 10 metriä -kokoisen saran ja sain sen syksyllä rukiille. Seuraavana vuonna tuli valmiiksi toinen sarka ja 15-vuotiaana kuokin vielä kaksi sarkaa lisää peltomaata, Severi selvittää.

Severin elämässä oli kuitenkin paljon valoa. Isä parani vakavasta sairaudestaan, ja poika pääsi myöhemmin opiskelemaan ja valmistui opettajaksi. Urheilullekin jäi aikaa.

– Kohottavia asioita oli paljon. Koskaan ei ollut toivotonta, Severi sanoo.

Monet sodassa traumatisoituneet miehet kasvattivat lapsiaan kovalla kurilla ja väkivallalla. Historian tutkija Jenni Kirveksen mukaan tätä asiaa ei voi yleistää, sillä sodan kokeneiden miesten joukossa oli myös paljon lempeitä ja helliä isiä, jotka halusivat varjella lapsiaan sodan julmuuksilta. Severin isä oli sellainen.

– Isä oli hyvin lämmin ihminen. Kuvaavaa on se, että hän ei koskaan antanut minulle piiskaa.

Severi on käynyt läpi vanhempiensa sotavuosien kirjeenvaihdon. Molemmat puolisot lähettivät toisilleen yli 600 kirjettä. Noita kirjeitä lukiessa ja tallentaessa Severi Tallbacka on käynyt uudelleen läpi oman ja sisarensa lapsuuden sodan kovina vuosina. Lapset olivat jatkuvasti läsnä puolisoiden kirjeissä. Heti sodan jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksoset.

Pitääkö sodasta vielä puhua?

Puhutaanko talvi- ja jatkosodan tapahtumista Suomessa hamaan tulevaisuuteen saakka? Historian tutkija Jenni Kirves muistuttaa, että sotavuosista kulunut aika on vasta yhden ihmiselämän pituinen. Historiassa se tarkoittaa eilistä. Tutkija uskoo, että vielä monet sukupolvet jakavat edeltäjiltään kuulemaansa perintöä.

Liisa ja Severi Tallbacka ovat kertoneet omista kokemuksistaan lapsilleen. Perheen lapsista toiseksi vanhin Jukka Helin muistelee, miten hänen mieleensä ovat painuneet etenkin suvun kertomukset kaatuneesta isoisästä.

– Niin kauaksi kuin muistan, sukumme sodan muistot ovat olleet läsnä elämässäni. En ole kokenut niitä millään tavalla traumaattisina, vaan ne olivat hyvin luonnollinen osa elämäämme. Koskaan ei myöskään ollut sellaista oloa, etteikö asioista olisi saanut kysyä, Jukka Helin kertoo.

Jukka Helin uskoo siirtäneensä sukunsa sotakokemukset myös omille lapsilleen. Muutama vuosi sitten hän kuitenkin huomasi, että aukkojakin on.

– Olimme aikuisten lastemme kanssa Ähtärin sankarihautausmaalla. Kertasin siellä heille isoisäni kaatumista Taipaleella. Tyttäreni totesi siihen, että "Eipä ole tästäkään ollut puhetta".

Jyväskylän seurakunnassa työskentelevä Jukka Helin on toiminut muun muassa sotilaspappina ja rauhanturvaajatehtävissä. Sodankäynti on siis ollut merkittävästi läsnä hänen työssään.

– En ole halunnut silti lukita tai muokata lasteni asenteita.