Näkökulma: Helsingissä eivät hipit hillu

Aktiivinen kansalaisuus, vanhojen rakennusten uusi elämä ja Tilakeskuksen puskutraktoripolitiikka istuvat huonosti samaan Helsingin strategiaan, kirjoittaa kaupunkitoimittaja Sanna Cortés.

rakennukset
Sanna Vilkman
Sanna CortésYle

Helsingin paraatipaikalla lepattaa muovipressu virkamiesvetoisen kaupunkisuunnittelun ja kansalaisaktiivien törmäyskurssin muistomerkkinä. Pressun alla on se onneton riekale tiiliseinää, joka makasiineista jäi jäljelle parin tulipalon, tuhansien vetoomusten, kaavakiistojen ja torson suojelupäätöksen jälkeen.

Kun muutaman vuoden ajan vielä annetaan sateen piiskata ja tuulen raiskata, alkaa puskutraktori tuntua entistä paremmalta ratkaisulta. Muitakin ideoita on toki esitetty; kaikenlaista kahvilapaviljonkia ja kulttuuritilaa piirretty ihan ammattiarkkitehtien rakkaudesta kaupunkiin. Mutta ei, koska ei.

Vaikka makasiinien puolustamisessakansalaisaktiiveille tuli klassisesti turpiin, ovat helsinkiläiset sitkeästi senkin jälkeen käyneet taistoon sellaisten rakennusten puolesta, jotka eivät tao kaupungin kassaan voittoa. Ne ovat yleensä rakennuksia, jotka tuottavat kulttuurista lisäarvoa; rakennuksia, jotka ennen kaupunkilaisten ideoita ja intoa ovat kaupungille enemmän tai vähemmän ongelmajätettä.

Aktiivit hakkaavat turhaan kuukausikaupalla päätään Tilakeskuksen seinään

Muutamia kertoja sitkeys on palkittu – asukkaat ovat saaneet yhteisiä tiloja, nuoret asuntoja, kaikki kaupunkilaiset paikkoja taiteelle ja tapahtumille. Liian usein kuitenkin tilanne päätyy siihen, että ei, koska ei. Aktiivit hakkaavat turhaan kuukausikaupalla päätään Tilakeskuksen seinään, laativat suunnitelmaa suunnitelman perään aina uusiin muutosvaatimuksiin vastaten, tekevät uskomattomia määriä ilmaista työtä ja jättävät loputtomasti soittopyyntöjä, joihin mykkä kaupunki ei vastaa.

Helsinki on ilmoittanut myyvänsä kiinteistöjään, jotka eivät ole sen ydintoiminnoille olennaisia. Näin saadaan rahaa homeisten päiväkotien korjaamiseen ja uusien koulujen rakentamiseen. Ihan hyvä.

Vielä hienompaa on se, että kaupunki on kehunut kauppahinnan putoavan vaikka euroon, kunhan idea vaan on kohdillaan. Siihen hintaan on tarjottu milloin Vuoritaloa, milloin Hietsun vanhaa paviljonkia ja viimeksi Fastholman huvilaa. Loppupeleissä kuitenkin ehdot remontin mittaluokan, suojeluvaatimusten tai käyttötarkoituksen suhteen vedetään niin kireälle, ettei uutterinkaan talkoosakki voi mitenkään niihin yltää.

Vuoritalossa kävi aikanaan mittailemassa seiniä useampikin toiveikas, mutta projekti toisensa jälkeen kompastui milloin mihinkin pykälään. Kyseisen ongelmakiinteistön poisti kaupungin murhelistalta lopulta tulipalo.

Fastholmasta eroon pääseminen sen sijaan vaati kaupungilta järeämpiä toimia. Huvila luvattiin myydä yleishyödylliseen käyttöön, mutta sellaista yleishyödyllistä tahoa ei lopulta löytynyt, jolta olisi irronnut rapiat 300 000 euroa kaupungin vaatimaan megaremonttiin.

Asuinkäyttöön kaupunki ei suostunut huvilaa myymään, koska asemakaava ja käyttötarkoitus estävät. Kuitenkin muutama vuosi sitten Helsinki tarjoutui kaavoittamaan uudelleen Villa Arabeskin, josta uusi omistaja voisi remontoida unelmiensa kodin. Remontoikin, ja pisti myyntiin komealla voitolla. Keinoja ja ketteryyttä löytyy, kun löytyy halua.

Tähän mennessä yksittäinen virkamies ei ole joutunut korvausvastuuseen, jos joku on vanhassa rakennuksessa kolhinut itseään

Fastholman huvilaa kuukausikaupalla kunnostaneilta aktiiveilta loppuivat lopulta paitsi rahat, myös usko ja puhti. Sekä rakennusta remontoineiden vapaaehtoisten että entisten asukkaiden mukaan kiinteistö ei edes ollut niin surkeassa kunnossa kuin Tilakeskus antoi ymmärtää. Vaaditun remontin hinta-arviota pidettiin tuulesta temmattuna ja tähtitieteellisenä. Rakennuksen purkamisen hinta-arvio on ollut aika kova sekin. Jos julkisesti esitetty 75 000 euron summa pitää kutinsa, niin sillä rahalla olisi naputeltu aika monta naulaa yhteisöllisyyden ja kaupunkikivan puolesta. Mutta ei, koska ei.

Fastholman taistelun viimeisessä näytöksessä pääosaa esittivät nuoret talonvaltaajat ja puskutraktori, jonka voimin Tilakeskus päätti suojella holtittomia lapsosia hurjan vaaralliselta rakennukselta. ”Siellä voi tulla palkkia päähän”, perusteli kaupungin edustaja ratkaisua isällisesti. Tilakeskus vetosi siihen, että kauhea on kaupungin korvausvastuu sitten, kun jollakulla on hometta keuhkossa tai tikku sormessa. ”Kuka sitten vastaa? Virkamies!”, kuului hätääntynyt ääni koneistosta.

Ehkä, mutta tähän asti se on tiettävästi ollut pelkkää teoriaa, eikä yksittäinen virkamies ole joutunut korvausvastuuseen, jos joku on vanhassa rakennuksessa kolhinut itseään.

Palo- ja turvallisuusmääräyksien neuroottisella tulkinnalla on taattu se, että Helsingissä upeat tilat töröttävät tyhjillään tai varastokäytössä samalla kun kulttuurituotannot, asukasyhdistykset ja pienyrittäjät tuskailevat kodittomuuttaan.

Tein aiheesta taannoin juttua. Siinä yhteydessä kulttuurijohtaja Stuba Nikula totesi, ettei ole kuullut koskaan kenenkään yksittäisen virkamiehen joutuneen hirteen sen takia, että jostain säännöstä on vähän joustettu. Harkintavaltaa on, mutta sitä ei uskalleta tai haluta käyttää. Maallikkona voisi sitä paitsi kuvitella, että Helsingin lakimiesarmeija osaisi nikkaroida erilaisia vastuuvapaussopimuksia, jos kansalaiset nyt väen vängällä ja ihan omalla riskillään haluavat tanssia vanhuuttaan natisevilla laudoilla. Mutta ei, koska ei.

Kaupungin tuhovimmaa on erityisen vaikea käsittää Fastholman kohdalla. Helsingillä ei ole tiettävästi mitään erityisiä intohimoja tai akuutteja tarpeita alueen suhteen, kiinteistöistä vastaavalle apulaiskaupunginjohtajallekin hirveä hoppu purkuhommissa tuli täysin yllätyksenä. Miksi nuorten valtaajien ei voitu antaa olla? Edes sen aikaa, että Nuorisoasiainkeskus olisi saanut neuvottelurauhan, etsiä nuorten kanssa jotain vähemmän väkivaltaista ratkaisua?

Tilakeskuksen elämässä vedotaan tuotto-odotuksiin, asialliseen olemiseen ja juridiikkaan, eikä sitä elämää parane kaikenlaisten hippien tai strategisten tavoitteiden tulla sotkemaan

Keskellä pöpelikköä järjestetty yhteisöllinen pöhinä on kovin vaikeaa nähdä vaarallisena kenenkään kannalta – paitsi Tilakeskuksen arvovallan. Isottelulla paitsi vedettiin matalaksi pala Helsingin harvalukuista, sotia edeltävää rakennuskantaa, myös näytettiin nuorille aktiiveille, että heidän ääntään ei tässä kaupungissa kuunnella.

Tietysti on hyvä, että sääntöjä on ja ihmisiä suojellaan. Silti esimerkiksi Berliiniin meistä monia vetää se, että siellä on myös rosoa ja rämää, rappioromantiikkaa, historian kerroksia ja erikokoista elämää; kulttuurissa korkeaa ja matalaa ja kaikkea siltä väliltä.

Jos teollisuushalliin spontaanisti polkaistussa konserttitilassa ei olekaan poistumistietä joka seinustalla, se ei estä meitä menemästä. Jos vanha rakennus on todella hieno ja siellä on mahtavaa toimintaa, niin meitä ei haittaa rapissut maali tai seinän kulttuurihistoriallisesti virheellinen värisävy. Sääntöjä pitää olla, ja ihmisiä pitää suojella, mutta joskus voi myös ihan vähän relata ja ihan vähän joustaa. Jopa kaupunki. Mutta ei, koska ei.

Helsingin kaupunki on tehnyt strategiastaan leikkisän graafisen esityksen. Siinä kaupungin paatti seilaa demokratian ja osallisuuden merellä. Veneen kyydissä ovat muun muassa kulttuurin ilo ja vetovoima sekä nuoret, joilla on tilaa kuulua ja loistaa. Ihan jokaisen kaupungin viraston satamaan tämä iloinen alus ei kuitenkaan ole vielä lipunut.

Etenkin Tilakeskus tuntuu vuodesta toiseen elävän jääräpäisesti omaa elämäänsä. Siinä elämässä vedotaan tuotto-odotuksiin, asialliseen olemiseen ja juridiikkaan, eikä sitä elämää parane kaikenlaisten hippien tai strategisten tavoitteiden tulla sotkemaan.