Sananen – Kadonneet miehet

Kautta aikain miehet ovat kadonneet. Huoli on vaihtunut nopeasti helpotukseksi. Sitten he ovat palanneet, muina miehinä.

Näkökulmat
Mikko tutustuu lähemmin Igoriin.
Arvo Vuorela / Yle

Kun mies katoaa, se hämmentää aluksi. Viikon kuluttua ajatukseen on sopeutunut ja huomaa nauttivansa uudesta elämästä. Kuinka vähän miehellä teinkään, kuinka ummehtunut hahmo siinä vaappuikaan. Ja kun mies palaa ”julkisuuteen” puolitoista viikkoa katoamisesta, outo ahdistus virkkaa paksun limaseitin kurkunpäähän. Miksei hukka voisi olla virallinen loppusijoituspaikka?

Kautta aikain miehet ovat kadonneet. Kotipuolessani oli normaalia, että mies lähti hakemaan joulukuusta ja haki sitä puolitoista viikkoa. Käsisaha löytyi Kierteen narikasta. Huhut terveydentilasta alkoivat kun parrakas kirvesmies ei ollut kolmantenakaan päivänä noussut ylös portaita kotikuistille ajattelemaan. Hän istuu jossain humalan, kaikki valtiaan, oikealla puolella, Zynden vasemmalla puolella ja on tuleva sieltä tuomitsemaan ohikulkijoita ja virkavallan edustajia.

Hän istuu jossain humalan, kaikki valtiaan, oikealla puolella.

Miten mies katoaa? Vähin äänin. Vaikka kulkuriveljen kolhous ja karkeamotoriikka ovat hakanneet kohmelon kangaspuilla tähän maailmaan jo rumia äänimattoja, nyt ei kuulu mitään. Kun mies katoaa, ovi suhisee kuin aamuyön tuuli. Nainen olisi tehnyt jo numeron. Oven pamaus rojauttanut Arabian lautaset seinältä entisiksi. Mies on jo kaukana, matkalla kadotukseen. Vaikka etäisyys mökkiin olisi edelleen 70 metrin luokkaa, hän on jo niin kaukana, ettei löydä enää edes itseään. Hän on kadonnut.

Miehen katoaminen ruokkii mielikuvitusta muutaman päivän. Onko sillä toinen nainen? Onko lentänyt Sveitsiin uuden morsmaikkunsa synnytystä seuraamaan? Totuus on yleensä matalalentoisempi. Maltaan haukka synnyttää itse lasisen lentokoneen sarvissa toista miestä. Ja se toinen mies on mainio seuramies. Sillä ei ole mikään kiire takaisin muurien taakse. Ei Kremlin eikä omakotimuurien.

Kadonnut mies rakentaa kovalla hinnalla itsestään myyttistä hahmoa. Ravintolan vessan peili saa todistaa urostyyppisiä lausahduksia: ”Minä se vasta mies olen! Itsellinen, tuuhea kölirinta!” Hinta on kova. Jos ja kun palaa takaisin, nöyryys muovaa olemuksesta lonkkavikaisen vinttikoiran. Sukuelin on, jos mahdollista, surkastunut entisestään. Johda tässä nyt valtavia koneistoja, niinku perheitä.

Kadonnut mies rakentaa kovalla hinnalla itsestään myyttistä hahmoa.

Miehen katoaminen, esimerkiksi puoleksitoista viikoksi, on suojamekanismi. Mies suojelee maailmaa itseltään. Hän katoaa, kun ei itsekään kestä itseään. Hän panttaa itseään, itkee ja rukoilee huonoja rukouksia. Toivoo viimeiset viisi päivää ennen unohduksesta valoon tuloa, että joku olisi oikeasti kaivannut. Jos nyt palaan takaisin, saisinko ikävän kyyneleitä ulsterini kaulukseen?

Rakastetaanko minua nyt? Kun sittenkin elän. Kun vaikeaa se on aina ollut.

Miten mies palaa? Muina miehinä. Ei selittele, rojahtaa ja odottaa kahvia pullalla. Hän hymyilee niin, ettei näytä enää itseltään. Kadonneelle miehelle ei olla enää vihaisia. Kiukku muuttui jo toivoksi lopullisesta katoamisesta. Nyt tekee monen muun mieli kadota. Toiseen aikaan, toiseen maailmaan.

Nyt tekee monen muun mieli kadota.

Mitä opimme? Emme mitään. Kadonneet miehet ovat osa kusipäiden suurta heimoa.

Mutta kun Nainen katoaa. Kun nainen katoaa, on kyseessä oikeasti isot asiat. Hän lähtee takaisin tulematta. Hän katoaa muuttaakseen maailmaa. Omaa maailmaansa.

Jäävä railo on paikkaamaton. Mannerlaatat ovat vaihtaneet paikkaansa. Kun nainen katoaa, typerä nauru vaihtuu syvälliseen suruun.

Tästä kaikesta tunnistamme suuret johtajat.

Ja se saha taitaa lojua vieläkin siellä Kierteen narikassa.

Maallikkosaarnaaja Maasola