Näkökulma: Nuoruudesta tuli asuntosäästämistä

Nuoruudesta on tullut monelle asuntosäästämistä, kun asp-lainojen määrä on 2010-luvulla yli tuplaantunut. Omistusasunnon hankkimisesta on tullut pääkaupunkiseudulla yhä mahdottomammaksi käyvä elämäntehtävä, kirjoittaa Ylen toimittaja Anne Moilanen.

Kotimaa
Anne Moilanen.
Anne Moilanen.Jyrki Lyytikkä / Yle

Toisinaan haastattelussa tulee hetkiä, jolloin huomaa haastateltavan sanovan jotain yllättävää, usein sivulauseessa.

Anteeksi, mitä sanoitkaan?

Näin kävi minulle haastatellessani parikymppistä oikeustieteen fuksia, joka oli vastikään muuttanut takaisin lapsuudenkotiinsa Helsingin korkeiden asumiskustannusten takia.

Opiskelija mainitsi, että hän myös säästää omaan asuntoon. Hölmistyin.

Miten voi opiskelijana säästää omaan asuntoon, jos ei ole varaa asua edes vuokrakämpässä itsenäisesti?

No siten, että panee joka ikisen liikenevän lantin asuntosäästötilille.

Miten minulla ja opiskelukavereillani muka oli parikymppisenä, ammoisella 1990-luvulla, varaa istua baarissa harva se ilta, viikollakin? Nythän siihen siis ei olisi varaa.

Koska elämä on… valintoja.

Haastateltavallani oli asp-säästötili, kuten hyvin monella muullakin nykyään. Pieni kyselykierros tuttavapiirissä – sekä myös kollegoiden aikuistumassa olevien lasten keskuudessa – näytti vahvistavan, että kyllä, asuntosäästäminen ja nimenomaan asp-tili on nyt se juttu, joka vastuuntuntoisella nuorella ”kuuluu” olla.

Kannattaa olla.

Sillä näinhän se on. Vuokra-asuminen etenkin pääkaupunkiseudulla on poskettoman kallista. Se on kallista jopa perheellisille – tiedän perheen, joka muutti kerrostalovuokra-asunnosta omistusomakotitaloon, ja asumiskulut laskivat.

Pienten vuokra-asuntojen neliövuokrat ovat suhteessa vielä älyttömämpiä.

Miksi maksaa kallista vuokraa kuukausi toisensa perän jollekin toiselle, tuotoksi jonkun muun omaisuudesta? Itselle riistohintaisestakaan vuokra-asumisesta ei jää käteen yhtään mitään. Jos sen sijaan maksaa asuntolainaa, on lopulta arvokkaan asunnon omistaja.

Pakkomielle elämänmittaisesta asuntolainan maksusta hyydyttää koko kansantalouden.

Näin on järkeillyt yhä kasvava joukko suomalaisia nuoria, joiden valinta on ollut hankkia ensiasunto valtion tukemalla asp-lainalla (asuntosäästöpalkkiolainalla).

Asp-järjestelmää hallinnoivassa Valtiokonttorissa asp-lainojen suosio on totta tosiaan huomattu. Ensiasunnon ostamiseen eri pankeista myönnettäviä asp-korkotukilainoja oli viime vuoden lopussa reilulla 21 000 suomalaisella.

Asp-lainojen määrä on 2010-luvulla yli tuplaantunut.

– Asp-säästäminen alkoi kiinnostaa, kun pankit alkoivat edellyttää etukäteissäästämistä myös tavallisten asuntolainojen ottajilta. Myös taannoinen 3 000 euron lisäpalkkio vaikutti selvästi piristävästi, samoin ikärajojen ja lainasummien ylärajojen korotukset, kuvailee riskienhallintapäällikkö Anneli Nieminen Valtiokonttorista.

Vielä kymmenisen vuotta sitten näytti siltä, että koko asp-systeemi hiipuu ja korvautuu hiljalleen muilla säästämismuodoilla. Sitten kynnystä asp-lainan saamiseen poliittisilla päätöksillä aktiivisesti laskettiin – huomattavimpana houkuttimena kolmen tonnin lisäpalkkio kaikille, jotka ostivat asp-tilin varoilla ja asuntolainoituksella asunnon vuosina 2009–2011.

Tällainen suora rahalahja valtiolta tuleville omistusasujille vaikuttaa erikoiselta asuntotukipolitiikalta, etenkin pääkaupunkiseudun nykyisessä vuokra-asuntokurimuksessa. Kaunis ajatus on tietysti ollut auttaa nuoria pääsemään kiinni ensiasuntoon.

Miksi rahanjako lopetettiin?

– Lisäpalkkio oli alusta saakka tarkoitettu väliaikaiseksi. Siinä on ollut poliittista harkintaa. Kenties nähtiin, että asp-säästäminen oli hiipumassa ja haluttiin saada se uuteen nousuun. Keino toimi, lisäpalkkio sai liikkeelle säästöinnostuksen. Se näkyi meilläkin ihmisten soitoissa, he kyselivät paljon palkkiosta, muistelee Valtiokonttorin Nieminen.

Vaikka kolmen tonnin bonuslahjoitus on nyt historiaa, valtion auttava käsi ojentuu yllättävän monessa kohdassa avustamaan asp-korkotukilainalla asunnon hankkivaa.

Sen jälkeen kun lainan ottaja on säästänyt tarvittavan pesämunan eli kymmenen prosenttia asunnon hinnasta, hän saa pankin kanssa tekemäänsä asp-sopimukseen liittyen useita rahanarvoisia etuja: säästämälleen talletukselle verovapaan lisä- ja talletuskoron, asp-lainalle muunlaista asuntolainaa alhaisemman koron sekä maksuttoman valtiontakauksen. Etuihin kuuluu myös korkotuki, eräänlainen valtion kustantama korkokatto, joka tulee asp-lainaan kaupan päälle siltä varalta, että korot nousisivat liian korkeiksi.

Eikä tässä vielä kaikki. Lisäksi ensiasunnon ostaja voi vähentää verotuksessa korkokuluja enemmän kuin muut asuntovelalliset: ensiasunnon ostajan korkovähennysoikeus on 32 prosenttia ja muiden asuntovelallisten 30 prosenttia.

Jotta voisi saada asuntonsa loppuun asti maksettua, pitää olla perintöä.

Mietitäänpä nykyistä asumistukipolitiikkaa. Ketkä ovat oikeutettuja tukeen?

Asuntolainan verovähennysoikeudesta nauttivat kaikki, olipa asunnon ostaja vaikka miljonääri. Asp-lainan saamiseen on rajoituksia, kuten 39 vuoteen juuri korotettu ikäraja, mutta periaatteessa asp-lainakin on tarkoitettu kaikille.

Vuokra-asumiseen sen sijaan ei ole saatavissa suoraan, ilman hakemista ja perusteita, yhtään mitään tukea. Kaikki vuokra-asumisen tuet on suunnattu vähänvaraisille. Jo keskituloinen ei niitä enää saa.

Onko siis ihme, jos omistusasuntoon havittelevat osaavat laskea 1 + 1?

Nuoret asp-lainojen ottajat toimivat fiksusti. Tekisin varmaan samoin, jos olisin nyt vastaavassa elämäntilanteessa.

Mutta systeemin päätymistä tähän tilaan ihmettelen.

Eikö valtiontalous ole kriisissä?

Eikö suomalaisten pitäisi kuluttaa, panna rahaa kiertoon, tai kotitalouksien edes säästää monipuolisesti erityyppisiin sijoituskohteisiin?

Pakkomielle elämänmittaisesta asuntolainan maksusta hyydyttää koko kansantalouden ja tekee yhä nuorempien suomalaisten arjesta ahdistavan lainavankilan.

Etenkin, kun asunnon hankkimisesta vain omilla ansioilla on tullut yhä mahdottomammaksi käyvä elämäntehtävä. Esimerkiksi uudet perheasunnot maksavat Helsingissä jo niin paljon, ettei niistä lankeavien lainojen maksuun riitä yksi ihmisikä.

Jotta voisi saada asuntonsa loppuun asti maksettua, pitää olla perintöä.

Tai sitten voi hypätä itsensä yli ja siirtyä suoraan säästämään asuntoa omalle lapselleen.

Epäilen, että valtio ei ole asuntotukipolitiikallaan tarkoittanut ihan tätä.

Tunnen surua vastuuntuntoisten nykynuorten puolesta. Heidän nuoruutensa näyttää kadonneen fiksun ja järkevän asuntosäästämisen kurimukseen – elämänvaihe, joka aiemmin aloitettiin vasta selvästi myöhemmin.

Kun itse olin nuori, en huolehtinut huomisesta.

Luotin siihen, että voin työpaikan saatuani, joskus myöhemmin, halutessani ottaa asuntolainan ja lyhentää lainaa sitten palkastani. Kuten kävikin.

Itselleni parhaita asioita nuoruudessa olivat: huolettomuus, vapaus, ei-järkevyys.

En pannut liikenevistä lanteista yhtäkään säästöön. Päinvastoin, tein keikkahommia, vippailin, juhlin, kävin lomalla Kreikassa ja Tunisiassa. Shoppailin ja harrastin. Muutin Ruotsiin. Tein mitä halusin.

Sellainen elämä ei olisi ollut mahdollista asuntosäästäjänä.

Lisää nuorten asumisesta maanantai-illan A-studiossa TV1:ssä klo 21.