Panamericana – lähde mukaan vaaralliselle matkalle halki Keski-Amerikan

Panamericana-valtatie yhdistää Amerikan mantereen pohjoisen ja etelän. Ulkomaantoimittaja Mika Mäkeläinen ajaa maailman pisintä tietä kohti maailman tappavinta kolkkaa.

Ulkomaat

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Sijainti
Reitti

Panamericana – matkalla väkivallan ytimeen

Ulkomaantoimittaja Mika Mäkeläinen ajaa maailman pisintä tietä kohti maailman tappavinta kolkkaa.

Twitterissä:

Teksti, kuvat ja videot: Mika Mäkeläinen. Grafiikka: Stina Tuominen. Toteutus: Ville Juutilainen.

21. päivä, Guatemala: Panamericanan päästä etsitään parempaa elämää

Kolme kertaa hän selviytyi jäniksenä rajan yli Meksikosta Yhdysvaltoihin, kolme kertaa hän jäi kiinni, ja kolme kertaa hänet palautettiin takaisin kotimaahansa Guatemalaan. Rahakkaampaa työtä ja turvallisempaa elämää etsinyt rakennusmies Oswaldo Lorenzana on ainakin yrittänyt.

Matkaa taitetaan raesateessa.

Panamericana johtaa Keski-Amerikan ja Meksikon läpi Yhdysvaltoihin. Jo vuosikymmeniä se on ollut keskiamerikkalaisille toivon tie, jonka päässä odottaa lupaus valoisammasta tulevaisuudesta.

Oswaldo Lorenzana
Oswaldo Lorenzana pääsi Yhdysvaltoihin luvattomasti kolme kertaa, mutta jäi aina ennen pitkää kiinni, jolloin hänet karkotettiin takaisin Guatemalaan.Mika Mäkeläinen/YLE

Ensimmäisen kerran Lorenzana ylitti rajan Tijuanassa Meksikossa kojootin eli ammattimaisen salakuljettajan avulla jo vuonna 1987. Kaliforniassa hän löysi vaimon ja sai kaksi lasta. Hän kuitenkin sortui myös rikoksiin, joista hän jäi kiinni vuonna 1997. Laittomana siirtolaisena hänet palautettiin kotimaahansa, rekisterissä merkintä kymmenen vuoden maahantulokiellosta.

Uusi rajanylitys vuonna 2000 onnistui helposti. Myöhemmin hänet pysäytettiin sattumalta ratsiassa ja karkotettiin. Taakse jäivät vaimo ja lapset kun Lorenzana sai tuplarangaistuksen, 20 vuoden maahantulokiellon.

Myös kolmannella kerralla vuonna 2007 hän ylitti rajan Tijuanassa, tällä kertaa tavallisen rajanylityspaikan kautta, pickupin istuimen taakse piilotettuna. Oli kai jo harvinaisen huonoa onnea, että Lorenzana jäi taas myöhemmin kiinni ajaessaan autoa, ja hänet karkotettiin kolmannen kerran. Sen jälkeen hän ei ole nähnyt lapsiaan, jotka ovat jo aikuistuneet.

– Enää en yritä, koska olen menettänyt perheeni. Välillä puhun lasten kanssa puhelimessa, ja heillä on kyllä ikävä, nyt 51-vuotias Lorenzana kertoo, kun ilta pimenee Guatemalan keskustassa.

– Täällä olen köyhä, mutta ainakin olen vapaa, Lorenzana sanoo. Yhdysvaltoihin hän ei pääse, vaikka onkin parantanut tapansa.

Kolmen viikon ajan olemme nyt seuranneet elämää Panamericanan varrella. Miljoonat ovat matkanneet Panamericanaa pohjoiseen, laillisesti tai laittomasti, mutta Lorenzanalle se jäi haaveeksi. Yhdysvaltain vetovoimaa on helppo ymmärtää. Rikollisuus ja työttömyys ajavat yhä keskiamerikkalaisia kotiseuduiltaan.

El Salvador, Panamericana -tiekyltti
Maailman pisin tie on Panamericana, joka kulkee Yhdysvaltain pohjoiskärkeen asti.Mika Mäkeläinen/YLE

Samalla Keski-Amerikalla kuitenkin menee nyt paremmin kuin ehkä koskaan ennen. Kaikki sisällissodat ovat loppuneet, alkuperäiskansojen asema on parantunut, talouskasvukin on Eurooppaan verrattuna loistavaa. Ihmiset ovat pääosin toiveikkaita, yritteliäitä ja ystävällisiä.

Tienä Panamericana on aika hyvässä kunnossa, eikä turisteille kovin turvaton, vaikka ulkoministeriön hyvää tarkoittavien matkustustiedotteiden varoituslistat pitkiä ovatkin. Villissä lännessä pärjää, kunhan ei kulje barrioissa ilman paikallista opasta eikä hortoile öisin missään.

Huumekartellien ja katujengien rikollisuus on tunkeutunut syvälle yhteiskuntien rakenteisiin, nimenomaan Nicaraguan pohjoispuolella. Ongelmia niistä koituu lähinnä lainvalvojille, toimittajille tai muille ammattinsa puolesta uteliaille, harvoin taas turisteille. Honduras ja El Salvador olivat kuitenkin maita, joissa pelko ja ahdistus näkyivät myös paikallisten ihmisten elämässä.

Omat murheemme ovat olleet pieniä. Emme ajaneet öisin emmekä ottaneet turhia riskejä. Vain yksi kuvaustilanne piti keskeyttää marajengiläisen takia. Kun majapaikka on vaihtunut melkein joka yö, kulkurin habitus on voimistunut, univelkaa on kertynyt ja nettiyhteyden jokailtainen virittely on koetellut hermoja. Keski-Amerikka ei ole etätyöläisnörtin unelma.

WC-rullalle löytyi käyttöä ja perinteiselle GPS:lle olisi löytynyt käyttöä. Vanhat kunnon kartatkin olisivat kelvanneet, mutta eipä niitä juuri tyrkyllä ole näkynyt. Ehkä eksymiset kuuluvat matkaan siinä kuin muutkin uudet kokemukset.

Mika Mäkeläisen passiin tulleet leimat
Mika Mäkeläisen Panamericana-matkasta lisää kuvia Facebookissa, facebook.com/MikareportMika Mäkeläinen/YLE

Kiitos kaikille, jotka olette eri tavoin auttaneet tämän matkan ja nettipäiväkirjan toteuttamisessa, erityisesti fikserilleni Kimmolle, kuljettajallemme Juan Carlosille, kollegoilleni Pasilassa ja kaikille teille, jotka olette mailanneet, postanneet ja twiitanneet palautetta. Olitte loistavaa matkaseuraa! TV:n puolella monista matkan aiheista nähdään vielä uutisjuttuja ja Facebookissa julkaisen lisää kuvia sekä videoita.

Jos Panamericanalla oli mukavaa, kannattaa näin jälkikäteen poiketa myös Antarktiksella: yle.fi/antarktis tarjoaa samantapaisen matkablogin ja yhdeksän TV-juttua viime vuoden lopulta.

Seuraava vastaava reissu voisi suuntautua Aasiaan, koska aloitan syksyllä Ylen Aasian-kirjeenvaihtajana Pekingissä. Minne haluaisit nojatuoliuutismatkalle? Ideat ovat aina tervetulleita.

Juuri nyt ulkona salamoi ja jyrisee oikein kunnolla. Sadeaika on alkamassa. Takana on 4270 kilometriä Panamericanalla ja sen sivuteillä. Matka on ollut huikea elämys. Tiellä kuulin paljon koskettavia tarinoita ja tapasin lämpimiä ihmisiä, mutta aina tuntuu yhtä hyvältä palata kotiin.

Kuljettaja Juan Carlos Suazo, toimittaja-kuvaaja Mika Mäkeläinen ja avustaja Kimmo Lehtonen.
Kuljettaja Juan Carlos Suazo, toimittaja-kuvaaja Mika Mäkeläinen ja avustaja Kimmo Lehtonen. Takana on 4270 kilometriä Panamericanalla.Mika Mäkeläinen/YLE

20. päivä, Nebaj, Guatemala: Sisällissodan raiskaajat ja murhaajat yhä vapaalla jalalla

Ensin varoitus: tämän lukeminen voi järkyttää. Guatemalan sisällissodan selviytymistarinat ovat järkyttäviä, sillä 18 vuotta sitten päättynyt sisällissota oli nykyajan sodaksi poikkeuksellisen raaka. Kaikkein kovimmin vainottiin intiaaneja, ja kaikkein eniten joutuivat kärsimään naiset ja tytöt.

1980-luvun alussa armeija vainosi ixil-intiaaneja, koska osaa intiaaneista epäiltiin vasemmistosissien tukemisesta. Yksi monista joukkomurhista tapahtui vuonna 1983. Elenan koko muu perhe tapettiin, osa hänen silmiensä edessä. Vain Elena jätettiin henkiin. Hän oli silloin 12-vuotias.

Sotilaat surmasivat kaikki Elenan perheenjäsenet kun hän oli 12-vuotias.
Sotilaat surmasivat kaikki Elenan perheenjäsenet kun hän oli 12-vuotias.Mika Mäkeläinen / Yle

Jokainen voi arvata, miten 12-vuotiaalle tytölle käy vastapuolen sotilaiden kynsissä. Elena ei suostunut raiskattavaksi ilman vastarintaa. Kostoksi sotilaat viilsivät hänen jalkoväliään puukolla.

Sotilaat ampuivat Elenan isää ja pahoinpitelivät hänet. Elena kertoo nähneensä, miten hänen isänsä vielä liikkui, kun isä pantiin joukkohautaan – haudattiin siis elävältä.

Perinteiseen intiaaniasuun pukeutunut Elena de Paz Santiago kertoo tarinaansa ixilin kielellä, kotipihallaan, keskipäivän porottavan auringon alla. Taustalla ääntelee vuorollaan kotieläinten koko kirjo. Kaksi sikaa röhkii, häkeissä lihovat kanit ja kanat, pihalla hipsivät utelias kalkkuna, nopeasti haukkumiseensa kyllästyvä koira ja arka kissanpentu.

Ympärillä hyörii lapsia. Elena sai sodan jälkeen 11 lasta, joista kuusi on kuollut – moni syntyi kuolleena, osa menehtyi vain muutaman päivän ikäisenä. Myös Elenan mies on kuollut. Yksinhuoltaja elättää perhettään käsitöillä ja tekemällä pyykkäyskeikkoja.

Kotona on maalattia, ahdasta ja hämärää. Valo siivilöityy seinälautojen välistä. Sisäkatosta roikkuu kuivuneita maissintähkiä. Tänään Elena kuorii ruuaksi pacaya-palmun raakoja kukintoja, joita pidetään täällä herkkuna.

Elena asuu Nebaj'ssa, syrjäisessä vuoristolaaksossa, joka on ixilien perinteistä asuinaluetta. Sodassa hän menetti lapsuudenkotinsa, mutta ei ole saanut hallitukselta korvauksia, vaikka rauhansopimuksen mukaan niitä piti maksaa. Niinpä hän yhdessä muiden kanssa valtasi sodan jälkeen pienen maatilkun kaupungin laidalta. Kuulemma alun perin ixilien maita, jotka valtio oli ominut.

Guatemalan ylätasangolla intiaaninaiset käyttävät perinnevaatteitaan lähes aina.
Guatemalan ylätasangolla intiaaninaiset käyttävät perinnevaatteitaan lähes aina.Mika Mäkeläinen / Yle

Elenan mielestä hallitus ei ole toteuttanut niitä lupauksia, jotka se antoi rauhansopimuksessa. Tärkeintä olisi kuitenkin se, että sotarikoksiin syyllistyneet ja heidän komentajansa saataisiin oikeuteen.

Tähän mennessä on tuomittu joitakin alempia upseereita sekä juuri tuon 1983 verilöylyn aikaan maan presidenttinä toiminut kenraali Efraín Ríos Montt, joka kaksi vuotta sitten sai 80 vuotta vankeutta joukkotuhonnasta eli kansanmurhasta sekä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Perustuslakituomioistuin kuitenkin vapautti hänet ja uusi oikeudenkäynti alkoi tämän vuoden tammikuussa.

Ensimmäinen – nyt jo kumottu – tuomio oli sikäli ainutlaatuinen, että yhdenkään muun maan oikeuslaitos ei ole onnistunut tuomitsemaan sotarikoksista oman maansa entistä valtionpäämiestä, vaan aina siihen on tarvittu riippumaton ulkopuolinen oikeusistuin.

Ajamme takaisin kiemurtelevia vuoristoteitä, läpi komeitten mäntymetsien, pitkin jyrkkäreunaisia harjanteita ja kylien kapeita kujia. Tuntuu vaikealta kuvitella, mitä kaikkea ixilit ovat joutuneet täällä kokemaan. Eivät tosin vain valkoisten takia. Jo 1500-luvulla toiset maya-heimot ja taudit tappoivat 90 prosenttia ixileistä.

Zacaleu autioitui sen jälkeen kun espanjalaiset valtasivat alueen maya-intiaaneilta 1500-luvulla.
Eivät nämä Tikalille vedä vertoja, mutta komeat maya-rauniot kuitenkin, eikä paikalla yhtäkään turistia. Mika Mäkeläinen kiertelee Väli-Amerikassa.

Guatemalan sisällissodan aikana noin 100 000:sta ixilistä surmattiin noin 7000. Sodassa kaikki muutkin mayat olivat sotilaiden riistaa. Elena on vain yksi monista. Muuan Rigoberta joutui saman vainon kohteeksi. Hänen isänsä poltettiin elävältä ja hänen äitinsä kidutettiin kuoliaaksi. Sodan jälkeen Rigoberta taisteli näkyvästi intiaanien oikeuksien puolesta.

Se ei jäänyt huomaamatta. Vuonna 1992 Rigoberta Menchú sai Nobelin rauhanpalkinnon.

Guatemalalaiset pikkukaupungit ovat vilkkaita markkinapaikkoja.
Guatemalalaiset pikkukaupungit ovat vilkkaita markkinapaikkoja. Yle Uutisten Mika Mäkeläinen kiertää Väli-Amerikassa.

19. päivä, Huehuetenango, Guatemala: Protestantit vyöryttävät katolilaista maata

Radioaseman johtaja toimistossaan.
Presbyteerien keskus laajentaa toimintaansa sitä mukaa kun lahjoituksia tulee, kertoo radioaseman johtaja Julián Pérez Mejia. Kun kuulijat tunnetaan käsitöistään, myös radioaseman kuuntelijapalaute tulee käsitöinä.Mika Mäkeläinen / Yle

Katolilaiset sotkevat sanomansa perinteisiin, me taas julistamme puhdasta jumalan sanaa, selittää Julián Pérez Mejia menestyksensä salaisuutta. Pérez johtaa presbyteerikirkon radioasemaa, jolla on suuret suunnitelmat mam-intiaanien taivaspaikan takaamiseksi. Juuri nyt rakenteilla on 4000 ihmisen kokoussali keskelle ei-mitään.

Perinteinen valtauskonto, katolilaisuus, menettää asemiaan kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa. Tilalle tunkevat protestantit, jotka vuosikymmeniä sitten olivat vain piskuinen vähemmistö. Guatemalasta on tulossa ensimmäinen maa, jossa kirkkokuntien puntit ovat lähes tasoissa.

Guatemalassa protestanttien osuus väestöstä on noin 40 prosenttia, huipputasoa verrattuna muuhun Latinalaiseen Amerikkaan. Katolilaisten osuus on laskenut alle 50 prosenttiin, mikä on Hondurasin ohella lattarimaiden pohjanoteeraus. Panamericana-valtatietä ajaessa on silmiinpistävää, miten tiheään molemmissa maissa tulee vastaan pieniä, reilun omakotitalon kokoisia evankelisia kirkkosaleja.

Helluntaikirkko Guatemalassa.
Puolet Latinalaisen Amerikan protestanteista on helluntailaisia, joiden kokoussaleja löytyy joka kylästä.Mika Mäkeläinen / Yle

Uskontomarkkinoiden uusjaon eturintama sijaitsee jyrkällä ja metsäisellä vuorenrinteellä Guatemalan ylätasangolla, altiplanolla. Siellä toimiva Radio Buenas Nuevas lähettää mayakieliin kuuluvalla mamin kielellä, jonka puhujia on yhtä paljon kuin Helsingissä asukkaita. Hiukan mameja riittää myös Meksikon puolelle.

On alueella kaupunkejakin, mutta perinteisesti mam-intiaanit ovat hajaantuneet syrjäisiin ja tiettömiin kyliin, joten radioasema on ollut kätevin konsti tavoittaa heidät. Kuulijoista löytyy kuulemma paljon katolilaisiakin, koska vastaavaa katolista asemaa ei ole.

Pérez esittelee radioasemaansa, jonka sisätiloja koristelevat kuulijoiden tervehdykset. Ja koska he ovat käsityötaidoistaan kuuluisia intiaaneja, seinillä ei roiku mitä tahansa kirjeitä vaan valtavia käsintehtyjä kankaita. Niitä kuulemma satelee aina aseman perustamisen vuosipäivänä, jolloin pihalla pidetään suuri fiesta.

Radio Buenas Nuevas pääsi ääneen 80-luvulla. Jo paljon sitä ennen amerikkalaiset lähetyssaarnaajat perustivat paikalle pappisopiston. Nyt pihapiiristä löytyy vaikka mitä rakennuksia terveyskeskuksesta kirjastoon, ja radioasemakin on laajentanut nettilähetyksiin. Niitä kuunnellaan erityisesti Yhdysvalloissa, jonne raaka sisällissota ajoi paljon mam-intiaaneja maanpakolaisiksi.

Vielä vuosituhannen vaihteessa aseman lyhytaaltolähetyksiä kuultiin Suomessa asti, mutta nyt lyhytaaltolähetin on rikki, eikä sitä aiota korjata. Radiolähettimiä hankittaisiin ula-aalloille lisää, jos Amerikasta löytyisi käytettyjä halvalla. Kolehtikohteista ei tule pulaa.

Uusin työmaa on varastohallin muotoinen kirkko, kuulemma täysin lahjoitusvaroin. Siksi urakka myös kestää. Vielä tarvittaisiin pari vuotta ja 250 000 euroa, että tulisi valmista – selvästi Iisakin kirkkoa nopeammin kuitenkin.

Maisema Guatemalassa.
Guatemalan ylätasangon altiplanon alueella viljeltiin tällä seudulla kaalia.Mika Mäkeläinen / Yle

Vierailu jää lyhyeksi, sillä aurinko laskee, eikä alueella ole turvallista ajaa pimeässä. Hengenravinnon markkinoilla San Sebastián Huehuetenangon kylän asukkailla kyllä riittää turvan tarjoajia ja valinnanvaraa. Heti mäen alapuolella on helluntailainen seurakunta. Puolet lattarimaiden protestanteista on nimenomaan uskontulkinnaltaan fundamentalistisia ja arvoiltaan hyvin konservatiivisia helluntailaisia.

Valtaosa päivän valoisasta ajasta kului järjestelyihin ja siirtymisiin. Tulevaa vierailua ixil-intiaanien kanssa on nyt pohjustettu oikein kohteliaisuuskäynnillä toisessa kaupungissa, joten toivotaan kaiken onnistuvan.

Mika Mäkeläinen
Mies tervehtii auton ikkunasta kuljettajaa.

Panamericana-valtatie jäi tänään taakse ehkä viimeistä kertaa, riippuen siitä miten viime päivien ohjelma muotoutuu. Guatemalan tiet ovat yllättäneet myönteisesti, koska uutta ja tasaista asfalttia on paljon. Kiharaiset vuorenrinteet ja kylien läpiajot tosin pudottavat keskivauhdin mateluksi.

Vielä korjaus eiliseen blogitekstiin koskien tienvarren kivien ja tolppien maalausta; ne eivät välttämättä olekaan kyseisen alueen valtapuolueiden reviirimerkintöjä, vaan kaikki puolueet maalaavat värejään missä lystäävät. Maalausintoa siivittää vaalien lähestyminen. Guatemalassa pidetään joka tason vaalit syyskuun alussa.

18. päivä, Antigua, Guatemala: Katukauppias purnaa piheistä turisteista

Nainen lapsineen Antiguass Guatemalassa.
Päivän tienestit voivat jäädä 1–3 euroon, valittaa lastensa kanssa käsitöitä myyvä nainen Antiguan kaupungissa.Yle/ Mika Mäkeläinen

María Lópezilla on huono myyntipäivä. Kello tikittää kolmea iltapäivällä, eikä hän ole kaupannut vielä yhtään mitään. Ei tosin häävi ole valikoimakaan – kourallinen itsetehtyjä ja ylihinnoiteltuja rannenauhoja Antiguan kaupungin sivukujalla. Ympärillä häärii kolme lasta, joista nuorinta pitää vielä imettää.

Maksaminen ei osoittaudu mutkattomaksi kun Ylen toimittaja yrittää maksaa tietullissa Guatemalassa.
Ylen toimittaja Mika Mäkeläinen yrittää maksaa dollareilla tietullissa Guatemalassa.

– Kaupunginjohtaja ei anna meidän myydä kadulla, vaikka asumme täällä Antiguassa, Lópeziksi esittäytyvä nainen valittaa. Poliisikin kiusaa ja vie tavarat, hän sanoo istuessaan nyssykköineen kadun reunakiveyksellä.

Tarinoita on mahdoton tarkistaa, mutta ainakaan López ei ole yksin. Guatemalan kauneimmaksi kaupungiksi kehuttu Antigua on täynnä turisteja ja siksi se on myös täynnä kansallispukuisia kauppiaita. Lähes kaikki kuuluvat maan intiaanivähemmistöihin. López ja hänen äitinsä puhuvat k'iche'-kieltä.

–Ihmiset eivät osta mitään, López purnaa, ja yrittää vetoomuksellaan tehdä kaupat. Hänen mukaansa päivän myynti voi jäädä 5–20 quetzaliin 1–3 euroon. Ruoki siinä sitten lapset.

Guatemalassa palomies kerää rahaa.
Palomies kerää autoilijoilta tukea työhönsä.Yle/ Mika Mäkeläinen

Toisin kuin maan melko rähjäinen pääkaupunki Guatemala, Antigua on juuri sellainen postikortti-idylli, jollaiseksi Espanjan siirtomaa-ajalta peräisin olevat latinalaisamerikkalaiset kaupungit kuvitellaan. Yksikerroksisia pastellinvärisiä taloja mukulakivikatujen varsilla, sekä siellä täällä kirkkoja, joista useimmat tosin ovat raunioina.

Korjaustöillä ei ole pidetty suurempaa hoppua, sillä kirkot sortuivat maanjäristyksessä jo vuonna 1773. Verkkainen tahti johtui pitkään siitä, että maanjäristys vei Antigualta pääkaupungin aseman, ja vauras yläluokka rahoineen karkasi turvallisemmalle seudulle. Antiguaa ympäröi kolme tulivuorta, joista yksi on yhä aktiivinen.

Nimenomaan Marían kotikonnuille emme ole menossa, mutta Panamericana-matkalla aiomme seuraavaksi tutustua Guatemalan alkuperäiskansoihin.

Sitä ennen kelataan vielä matkantekoa päivän verran taaksepäin. El Salvadorissa intiaaneja muuten on paljon vähemmän kuin Guatemalassa, syynä muun muassa 1930-luvulla eläneen diktaattorin intiaanivainot.

Guatemalan rajalla rekkajono on pitkä, ja kuskit ehtivät levätä.
Jono liikkuu aikaisintaan mañana, joten tauko paikalla.Yle/ Mika Mäkeläinen

Rajanylitykseen El Salvadorista Guatemalan puolelle tuli ylimääräinen mutka, kun kuulimme, että sillanrakennustöiden takia Panamericanan raja-asema olisi suljettu, joten piti kääntyä rannikkotielle.

La Hachaduran raja-asema oli yhtä vauhdikas sirkus kuin kaikki aiemmatkin rajanylitykset. Rajalinjalla virtasi ”rauhan joki”, ja sillan molemmissa päissä komeilivat maiden raja-asemat suurine kyltteineen. Väliin mahtui markkinapaikka, jossa matkailijan kimppuun kävivät ensimmäiseksi rahanvaihtajat.

El Salvadorista ei leimoja herunut, mutta Guatemalasta tuli. Oleskeluoikeus räknättiin tarkasti, Nicaraguaan saapumisesta alkoi raksuttaa 90 päivän maksimi, josta leimaan kirjattiin jäljellä olevat 83 päivää.

Lomakkeista ei kummassakaan maassa pahemmin perustettu, mutta ensimmäistä kertaa Guatemalan rajalla auto tutkittiin sen verran tarkasti, ettei penkin takana olisi enää voinut matkustaa jäniksenä. Siirtolaisvirta Keski-Amerikassa kiihtyy pohjoiseen mentäessä ja siksi myös rajatarkastukset tiivistyvät.

Rekka kuljettaa sokeriruokoa Guatemalassa.
Ehkä tämän perässä ei kannatakaan ajaa.Yle/ Mika Mäkeläinen

Heti Guatemalan raja-aseman jälkeen alkoi matkan pisin rekkajono, useita kilometrejä. Liikettä etelää kohti ei näkynyt, joten kuskit torkkuivat riippumatoissa rekkojensa alla.

Guatemalan puolella tienvarsia koristivat yhtenäisesti maalatut kivet, paalut ja jopa talot. Maali symboloi alueen valtapuoluetta. Jos ykköspuolue vaihtui vaaleissa, sitten vain maalattiin tienvarret uusiksi. Yksinkertaista.

Juuri ennen saapumista Guatemalan pääkaupunkiin Ciudad de Guatemalaan nähtiin sekin ihme, että Keski-Amerikassa voi ajaa moitteettoman siistiä ja tasaista moottoritietä. Tietulli oli pieni hinta siitä, ettei joka mutkan takana lojuisi eläimiä, sammuneita ajoneuvoja tai muita yllätyksiä.

17. päivä, Guatemala: Tuhannet mielenosoittajat vaativat presidentin eroa korruption takia

Guatemala miekkari
Mielenosoittajat vaativat Guatemalan presidentin ja varapresidentin eroa.Mika Mäkeläinen/ Yle

Nukkuva kansa voi unelmoida, mutta heräävä kansa voi tarttua toimeen, lukee opiskelija Rebeca Aldanan tekemässä bannerissa.

Aldana ja tuhannet muut somen kautta värvätyt ovat kokoontuneet perustuslain aukiolle Guatemalan samannimisen pääkaupungin Guatemalan keskustaan. Presidentinpalatsin – jota tosin nykyisin pidetään kulttuuripalatsina – eteen pakkautunut väkijoukko vaatii presidentti Otto Pérez Molinan ja erityisesti varapresidentti Roxana Baldettin eroa.

– Fuera, fuera, eli ulos, kaikuu aukiolla. Ja sitten lauletaan Guatemalan kansallislaulu. Puheita ei pidetä, vaan pienet mielenosoittajaryhmät toistavat iskulauseita, joista osa leviää laajemmalle.

Guatemala miekkari
Fuera, eli ulos, huusivat mielenosoittajat – eli johto pois vallasta. Mika Mäkeläinen / Yle

Yläpuolella pörrää presidentin turvallisuusjoukkojen minikopteri kuvaamassa mielenosoittajia. Mellakkapoliiseja näkyy lähikortteleissa paljon, mutta he pysyvät pois aukiolta välttääkseen turhaa kahnausta.

Taskuvarkaiden paras palkkapäivä, tuumin, ja pidän silmällä taskujani. Pelko näyttää olevan turha. Tunnelma on pikemminkin karnevaalimainen kuin kiihkeän poliittinen. Rihkama- ja välipalakauppiaat kiertelevät kaikenikäisen yleisön joukossa, paikalla on myös lapsia. Onhan tämä yksi tapa viettää vapaapäivää neljän miljoonan asukkaan metropolissa.

Paukkupommeja räjäytellään, mutta savua ja pamahduksia suurempaa ympäristöhaittaa niistä ei tule. Mielenosoittajistakin lähtee korviavihlova meteli, sillä kattilat ja pienet muovitorvet, täkäläisittäin vuvucelat, näyttävät kuuluvan hyvän mielenosoituksen vakiovarustukseen.

– Olemme niin väsyneitä korruptioon Guatemalassa. Kaikki menee väärään suuntaan. Presidentti ja hallitus valehtelevat meille päin naamaa, oikeustieteen opiskelija Rebeca Aldana sanoo keskellä aukiota.

Takana säestää poikaystävä, kauppatieteiden opiskelija Edwin Arriaza. – Pahin presidentti mitä meillä on koskaan ollut. Ne ovat niin korruptoituneita, tekevät mitä haluavat, Arriaza sanoo.

Korruption vastainen mielenosoitus Guatemalassa.
Korruption vastainen mielenosoitus Guatemalassa. Toimittaja: Mika Mäkeläinen.

Opiskelijoiden poliittinen muisti ei välttämättä yllä kovin kauas, sillä joka tapauksessa Guatemalan demokratia on pitkään ollut paljon kehnommallakin tolalla. Kylmän sodan aikana Guatemalassa velloi 36-vuotinen sisällissota, joka päättyi vasta vuonna 1996.

Oikeistolaisen sotilasjuntan ja vasemmistolaisten sissiliikkeiden välisessä sodassa kuoli 200 000 siviiliä, heistä suurin osa maya-intiaaneja.

Guatemalan väestö on keski-iältään läntisen pallonpuoliskon nuorinta, ja yli puolet on syntynyt vasta sodan päättymisen jälkeen, kun Guatemalassa on käyty demokraattisia vaaleja ja eletty talouskasvun vuosia. Reilut kolme vuotta sitten presidenttinä aloitti kenraali Otto Pérez Molina, joka valitsi naisen, Roxana Baldettin, varapresidentikseen.

Mielenosoitus on reaktio korruptiovyyhteen, joka on johtanut 22 pidätysmääräykseen, heidän joukossaan Guatemalan veroviraston entinen ja nykyinen johtaja sekä suurimpana konnana pidetty varapresidentin yksityissihteeri Juan Carlos Monzón, joka on välttänyt pidätyksen katoamalla jonnekin ulkomaille.

Guatemala miekkari tekopyhyys
Hallitus sanoo taistelevansa korruptiota vastaan, nyt sitä syytetään tekopyhyydestä.Mika Mäkeläinen / Yle

Syytteiden mukaan he antoivat lahjuksia vastaan helpotuksia tullimaksuista. Pidätettyjen sanotaan tienanneen miljoonia väärentämällä tullauspapereita. Mielenosoittajat uskovat, että maan johtokaksikko vähintään tiesi korruptiosta, vaikka ei olisikaan itse siihen sekaantunut.

Presidentti Pérez on jo ilmoittanut, että hän ei aio erota. Baldettin asema voi olla tukalampi, ja mielenosoitusten uskotaan jatkuvan lähipäivinä.

Korruption otteesta ja Guatemalan oikeuslaitoksen heikkoudesta kertoo se, että pidätyksiin tarvittiin mukaan YK:n mandaatilla toimivaa CICIG-komissiota. Kansainvälisen avun tarkoituksena on varmistaa, että rikolliset saavat asiaankuuluvan rangaistuksen oikeuslaitoksen puutteista riippumatta.

Ehtiäksemme mielenosoitukseen lähdimme taas liikkeelle kukonlaulun aikaan. Matka El Salvadorista Guatemalaan oli mielenkiintoinen, siitä ennakkomakua Facebookissa (facebook.com/Mikareport (siirryt toiseen palveluun)) ja Twitterissä (twitter.com/Mikareport (siirryt toiseen palveluun)), myöhemmin myös tässä matkapäiväkirjassa.

Guatemalassa majapaikaksi valikoitui nimen puolesta legendaarinen Hotel Pan American, juuri mielenosoitusaukion vieressä. Ilta meni tuskaillessa nettiyhteyden kanssa, kunnes yhteys maagisesti palasi. Täällä uskotaan, että piuhat pantiin poikki hallituksen käskystä.

Ai niin, ja jos törmäät suomalaisella kylänraitilla siihen yksityissihteeriin, niin vinkkaa vaikka Interpolille.

16. päivä, Suchitoto, El Salvador: Keskenmeno voi El Salvadorissa johtaa vuosikymmenten vankeustuomioon

Matka Panamericana-valtatiellä on edennyt viidenteen maahan, El Salvadoriin.
Matka Panamericana-valtatiellä on edennyt viidenteen maahan, El Salvadoriin.Mika Mäkeläinen/Yle

”Rosemaryn” painajainen alkoi 13 vuotta sitten. Raskaus oli vaikea, ja hän joutui sairaalaan, jossa hän sai keskenmenon. Syyttäjän mielestä Rosemary aiheutti sen itse, joten El Salvadorin lain mukaan hän sai murhasyytteen. Tuomiohan siitä tuli, 30 vuotta vankeutta.

El Salvadorin aborttilaki on maailman tiukimpia. Vaikka raskaus olisi raiskauksen tulos, vaikka äidin henki olisi vaarassa tai vaikka sikiöllä ei olisi mitään mahdollisuuksia jäädä eloon, raskaudenkeskeytys on aina kielletty.

Senhän tietää, mitä tällainen ehdottomuus tarkoittaa Keski-Amerikan oloissa: rikkaat voivat käydä vaivihkaa ulkomailla teettämässä abortin, mutta köyhiä eivät auta edes oman maan lääkärit, koska pelkäävät syytteitä avunannosta ”murhaan”. Seurauksena on arviolta 35 000 laitonta ja vaarallista aborttia vuodessa.

Traagisinta on se, että keskenmenojakin on pidetty abortteina. Niinpä sikiönsä menettänyttä voidaan rangaista vielä oikeudessa. Naisasiajärjestöjen mukaan El Salvadorissa kaikkiaan 17 naista on tuomittu 12–40 vuodeksi vankeuteen pelkästään sen takia, että heidän luonnollinen keskenmenonsa on tulkittu abortiksi.

Rosemary suostuu kertomaan kokemuksistaan meille, koska haluaa muiden tietävän El Salvadorin aborttilaista. Löysimme hänet naisten oikeuksia ajavan kansalaisjärjestön kautta. Rosemary ei kuitenkaan halua esiintyä omalla nimellään tai kasvoillaan, koska kokemus oli niin raskas ja leimaava.

Kun Rosemary sai tuomion, hän joutui jättämään kolme lastaan oman äitinsä hoidettavaksi ja pääsi näkemään heitä vain kerran kolmessa kuukaudessa. Lapset vieraantuivat äidistään.

Vankilassa hän yritti opiskella leipomista, mutta häntä kohdeltiin ”kuin kulkukoiraa”, koska häntä pidettiin murhaajana. Lopulta Rosemary joutui istumaan tuomiostaan seitsemän ja puoli vuotta.

– Oikeus täällä ei koskaan tee työtään kunnolla. Rosemary uskoo.

"Rosemary" tuomittiin murhasta 30 vuodeksi, josta hän kärsi seitsemän
"Rosemary" tuomittiin murhasta 30 vuodeksi, josta hän kärsi seitsemänKimmo Lehtonen

– Se on hyökkäys köyhiä vastaan, hän sanoo.

Colectiva Feminista -kansalaisjärjestön johtajan Morena Herreran mukaan El Salvadorissa nuorten tyttöjen yleisin kuolinsyy on itsemurha, ja yleisin itsemurhan syy on ei-toivottu raskaus, jonka keskeyttäminen olisi nykyisin vakava rikos.

Aborttilakia tiukennettiin 17 vuotta sitten, ja nyt siihen haetaan muutosta pontevammin kuin koskaan ennen. Amnesty International ja Colectiva Feminista -järjestö ovat juuri luovuttaneet viranomaisille yli 300 000 ihmisen allekirjoittaman vetoomuksen aborttilain höllentämiseksi.

Järjestöt eivät vaadi vapaata aborttia, vaan ainoastaan sitä, että abortti sallittaisiin lääketieteellisin perustein. Kyselyn mukaan yli puolet kansasta kannattaa aborttikiellon lieventämistä.

Amerikan maiden ihmisoikeuskomissio puolestaan on määrännyt El Salvadorin hallituksen selvittämään tunnetun tapauksen, joka johti tuomitun äidin kuolemaan vankilassa.

Kauppa.
Pieni poliisiasema Hondurasin ja El Salvadorin välisellä levottomalla raja-alueella.
Pieni poliisiasema Hondurasin ja El Salvadorin välisellä levottomalla raja-alueella.Mika Mäkeläinen/Yle

Näin siis El Salvadorissa, jonne lähdin aamukuudelta Hondurasin puolelta. Rajarituaalit sujuivat tutun huolettomaan tyyliin. Auton sisältö ei kiinnostanut rajalla ketään, eikä tällä kertaa tarvinnut täyttää yhtään lomakettakaan. Eipä tullut leimaakaan.

Raja.

Hondurasin tapaisia turvallisuusjoukkojen tarkastuspisteitä riittää myös El Salvadorin puolella, mutta liikenne soljuu vapaasti niiden läpi. Väkeä ja liikennettä on enemmän, Panamericanakin välillä taas nelikaistaisena. Huomisaamuna auringonnousun jälkeen taas tien päälle.

15. päivä, Nacaome, Honduras: Suomalaista huipputekniikkaa lattareiden suurimpaan aurinkovoimalaan

Surevia miehiä seisoo kadulla onnettomuuspaikan vieressä.
Ampumisen uhriksi ilmoitettu tyttö olikin kuollut liikenneonnettomuudessa.Mika Mäkeläinen / Yle

Piristävää aloittaa aamu ruumishuoneelta. Yritämme päästä katsomaan, mikä oli Tegucigalpan yleensä melko väkivaltaisen yön saldo. Ehdimme juuri nousta autosta kun meille kerrotaan, että joen takana Comayagüelassa olisi ammuttu joku. Ruumisauto lähtee noutomatkalle ja sinnittelemme sen perässä.

Perillä paljastuu, että kyse onkin liikenneonnettomuudesta. 7-vuotias tyttö makaa peitettynä asfaltilla moottoripyörän vieressä. Törmäyksen sattuessa isä oli viemässä häntä kouluun. Omaiset itkevät, paikalla pyörii kymmenittäin poliiseja, toimittajia ja uteliaita.

Honduras onnettomuuspaikka.

Yhtäkkiä lähelle pysähtyneeseen autoon pyydetään apua. Synnytys oli käynnistynyt ennenaikaisesti ja pian maailmaan saatettiin lapsi. Paikallisen median kameroiden määrästä ja etäisyydestä päätellen synnytys nähtiin livenä ja läheltä aika monessa kodissa.

Poliisi näyttää kahta kuvaa, joissa on kummassakin yksi pidätetty mies sekä poliiseja.
Hondurasin poliisi esittelee työnsä tuloksia.Mika Mäkeläinen / Yle

Onnettomuuspaikalta kiidämme toiselle puolelle kaupunkia, jossa poliisi marssittaa kameroiden eteen kolme viime yönä pidätettyä. Heitä epäillään huumekaupasta ja kiristyksestä. Tehokasta touhua poliisilta, se ainakin on spektaakkelin viesti.

Hondurasin poliisin piti vielä myöhemmin päivällä esitellä takavarikoitua kokaiinia, mutta sitä ei ollut enää aikaa odotella. Meidän pitää lähteä ajamaan etelään, kohti Nacaomea, jossa uutiset olivat parempia: siellä on juuri valmistumassa koko Latinalaisen Amerikan suurin aurinkosähköjärjestelmä. Hankkeessa on mukana Suomen ABB, ja sopivasti paikalla suomalainen markkinointijohtaja.

Aurinko näkyy voimalinjan takana.
Honduras aloittaa aurinkosähkön hyödyntämisen suurvoimalalla, jossa on suomalaista tekniikkaa.Mika Mäkeläinen / Yle

Matkan maisemiin mahtuu tuulivoimaloita, kuivuneita joenuomia, puoliksi parturoituja mäntymetsäisiä kukkuloita, savuavia maastopaloja ja aivan erityisen roskaisia pientareita. Tien varrella myydään milloin hapanta jocote-hedelmää, milloin riippumattoja.

Nacaomen jälkeen tien sivussa alkaa näkyä silmänkantamattomiin heijastavaa pintaa. Rähjäiset tienvarren hökkelit vaihtuvat yhtäkkiä hitech-maisemaan, jollaista ei ole näillä leveysasteilla ennen nähty. Kahden neliömetrin kokoisia aurinkopaneeleita on yhteensä melkein puoli miljoonaa, ja voimala on levittäytynyt 480 hehtaarin alueelle.

Lokakuussa käynnistyneellä työmaalla puurtaa yötä myöten lähes tuhat työntekijää. Valmista pitäisi olla kahden viikon kuluttua 6. toukokuuta. Silloin voimala kytketään Hondurasin kantaverkkoon, jossa aurinkoenergialla tuotetun sähkön osuus on tähän asti ollut pyöreät nolla prosenttia.

Laitoksen nimellisteho on 146 megawattia, käytännössä siitä irtoaa satakunta megawattia. Se on maailman mitassa vähän, mutta Latinalaisessa Amerikassa näyttävä avaus puhtaan ja uusiutuvan energian hyödyntämiseen.

Aurinko porottaa täällä tuplasti voimakkaammin kuin Suomessa, ja kun Hondurasissa sähkön hinta on paljon korkeampi kuin Suomessa, niin aurinkosähkö on kaupallisesti hyvin kannattavaa eikä se tarvitse tukiaisia.

Jyrki Leppänen seisoo voimala-alueella
Suomen ABB:n osuus hankkeesta on noin 30 miljoonaa euroa.Mika Mäkeläinen / Yle

Hankkeen arvo on noin 200 miljoonaa euroa, josta ABB:n osuus on noin 30 miljoonaa. ABB:n aurinkosähköinvertterien markkinointijohtaja Jyrki Leppänen kertoo, että ABB toimittaa voimalaan invertterit, muuntajat ja keskijännitekojeiston. Paneelit ovat kiinalaista tusinatavaraa, jota ei kannata tehdä Suomessa.

Honduras aurinkoenergia.

Syrjäiselle alueelle sijoitus on jättipotti, joka tuo satakunta pysyvää työpaikkaa. Naapurustoon on nousemassa lisää vastaavia aurinkoenergiahankkeita, joten Nacaomen seudusta on hyvää vauhtia tulossa Latinalaisen Amerikan nykyaikaisin energiantuotantoalue.

Jopa Hondurasista voi siis kertoa myös hyviä uutisia.

14. päivä, Tegucigalpa, Honduras: Yrittäjät maksavat katujengeille huimaa ”sotaveroa”

Honduras.

Paljonko olisit valmis maksamaan pelkästään siitä ilosta, että sinua ei tällä viikolla murhata? Hondurasilainen pienyrittäjä ”Armando” maksaa sen mitä katujengi vaatii. Tällä hetkellä ”sotaveroksi” kutsuttu viikkoraha on 7000 lempiraa eli 300 euroa, mikä tekee huikeat 15 000 euroa vuodessa.

Myynnissä juomavettä, pieni pussillinen maksaa yhden lempiran eli vajaat viisi senttiä.
Myynnissä juomavettä, pieni pussillinen maksaa yhden lempiran eli vajaat viisi senttiä.Yle/ Mika Mäkeläinen

Mitä tapahtuisi, jos hän lopettaisi sotaveron maksamisen?

– Ne tappaisivat minut ja perheeni. Riski on valtava, kuolema tulisi aivan varmasti, Armando sanoo.

Maan pääkaupungissa Tegucigalpassa ja sen kyljessä sijaitsevassa Comayagüelassa valtaosa pienyrittäjistä suostuu vaivihkaa rikollisten kiristykseen. Siltä voi välttyä vain keskustassa, jos ei ole kiinteää toimipistettä tai jos yritys on onnistunut kasvamaan niin isoksi, että sillä on kanttia vastustaa jengejä. Suuret yritykset käyttävät vartiointiliikkeitä, joiden palkkalistoilla on 80 000 vartijaa.

Joka viikko Armandon luona käy alaikäinen tyttö tai poika – joita on vaikea saada rikosoikeudelliseen vastuuseen – keräämässä veron ja toimittaa sen jengille. Joulukuussa jengi halusi vielä ylimääräiset joulurahat.

Armando tuskailee, että virkavalta ei tee asialle mitään, päinvastoin, poliisi on juonessa mukana ja saa potista osansa.

Hondurasin pääkaupungin köyhät alueet ovat täysin katujengien hallinnassa.
Hondurasin pääkaupungin köyhät alueet ovat täysin katujengien hallinnassa.Yle/ Mika Mäkeläinen

Armandon taksifirmassa on puolisen tusinaa autoa. Vuotuinen 15 000 euroa on reilu kolmannes hänen yrityksensä liikevaihdosta. Vertailun vuoksi, kaikki viranomaisten määräämät lailliset verot ja taksitoimiluvat maksavat hänelle yhteensä vain kymmenesosan sotaverosta, 1600 euroa vuodessa. Tästä voikin jo arvioida, kenellä Hondurasissa on rahaa ja kuka täällä oikeasti määrää asioista.

Johtavalla katujengillä, Mara 18:lla, on poliisin ehkä liioittelevan arvion mukaan 40 000 jäsentä. Mara Salvatruchalla eli MS-13:lla ja muilla katujengeillä väitetään olevan yhteensä saman verran eli toiset 40 000. Lisäksi maassa toimii meksikolaisia huumekartelleja, joista vahvin on Sinaloan kartelli. Niiden palkkalistojen pituutta ei tiedetä. Tärkeimmät rikollisryhmät eivät ole väleissa keskenään.

Lähes kaikkia pienyrittäjiä kiristetään maksamaan "sotaveroa" katujengeille.
Lähes kaikkia pienyrittäjiä kiristetään maksamaan "sotaveroa" katujengeille.Yle/ Mika Mäkeläinen

Poliisin ja armeijan yhteinen miesvahvuus on vajaat 30 000.

Rikollisjengit ja huumekartellit ovat valtio valtiossa. Päällisin puolin Honduras näyttää kyllä valtiolta, mutta kyse on vain kuoresta, jonka sisällä sikiävä syöpäkasvain ulottaa lonkeronsa kaikkialle – poliisi, armeija, oikeuslaitos, suuryritykset, maan parlamentti ja monet puolueet ovat kartellien soluttautumisen takia kyvyttömiä taistelemaan rikollisuutta vastaan.

Varjotalouden huikeat tuotot on sijoitettava johonkin. Arvioidaan, että Hondurasin, El Salvadorin ja Guatemalan maaomaisuudesta 25–50 prosenttia on jo päätynyt suoraan rikollisten omistukseen.

Ei ihme, että Hondurasissa myös surmataan tilastojen mukaan enemmän ihmisiä kuin missään muualla. Pari vuotta sitten henkirikoksen uhriksi joutui vuoden aikana lähes joka tuhannes asukas, mutta nyt viralliset tilastot ovat kaunistuneet hiukan. Murhien määrä on silti yhä maailman korkein.

Asiaa läheltä seuraava viranomainen tosin kuiskaa minulle, että tilastojen kaunistuminen ei pidä paikkaansa. Murhaluvut eivät hänen mukaansa ole laskeneet, vaikka myös asiaa seuraava IUDPAS-instituutti uskoo tilanteen parantuneen hiukan. Niin tai näin, noin 96 prosentissa tapauksista surmaaja jää tuomitsematta.

Sotilaspoliisit valvovat, etteivät kilpailevat jengit ota yhteen Tegucigalpan ruumishuoneella.
Sotilaspoliisit valvovat, etteivät kilpailevat jengit ota yhteen Tegucigalpan ruumishuoneella.Yle/ Mika Mäkeläinen

Selkäydinreaktio huimaan väkivaltarikollisuuteen olisi lisätä turvallisuusjoukkojen määrää. Ihmisoikeusaktivistien mukaan siitä ei olisi mitään hyötyä. Syytösten mukaan poliisit – jotka ansaitsevat keskimäärin 500 euroa kuussa – hankkivat lisätuloja hämärillä sivutöillä, jopa freelancemurhilla. Lisäksi poliisien sanotaan jo nyt tekevän yhteistyötä rikollisjärjestöjen kanssa.

Honduras.

Eri lähteet arvioivat, että palkkamurhan voi tilata Tegucigalpassa halvimmillaan 50–200 eurolla. En lähde kyselemään, mikä olisi illan tarjoushinta.

13. päivä, Tegucigalpa, Honduras: Villistä liikenteestä nykyajan villiin länteen

Rahanvaihtaja pitää kädessään suurta setelitukkua.
5 000 dollarin tukku on rahanvaihtajan käteiskassa Nicaraguan puolella rajaa. Hondurasin puolella työ olisi vaarallisempaa.

Tien päällä sattuu kaikenlaista. Etupyörä hajosi, ajoneuvo pyörähti ympäri, hipaisi vielä puuta ja suistui tieltä. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Meille ei käynytkään, mutta moottoripyörätaksia ajavalle Edgar Mollalle kävi. Molla itse sai vain pienen ruhjeen käsivarteensa, mutta kyydissä ollut nainen kiidätettiin sairaalaan.

Kolmipyöräinen intialainen Bajaj tunnetaan Nicaraguassa nimellä caponera, sama peli kuin Aasiassa autoriksa tai tuktuk. Nyt Mollan Bajaj on romuna, etupyörä irti ja kattokin lytyssä. Olisi voinut käydä pahemminkin. Puoli kylää ja kourallinen poliiseja on kokoontunut pällistelemään lopputulosta valtatien varteen lähellä Catarinan pikkukaupunkia.

Edgar Molla ja hänen onnettomuudessa romuttunut moottoripyörätaksinsa.
Kuljettaja Edgar Molla selvisi pienillä ruhjeilla, vaikka heitti voltin moottoripyörätaksillaan. Matkustajalle kävi kehnommin.Mika Mäkeläinen / Yle

Caponera ei ehkä ole maailman turvallisin kulkupeli, mutta eipä ole kalliskaan. Viiden kilometrin lenkki maksaa 10 córdobaa eli noin 35 senttiä. Ilmankos perinteiset taksikuskit eivät halpistakseista tykkää.

Kuskin kate jää pieneksi. Tulotasoon nähden bensa on kallista, melkein 80 senttiä litralta. Molla laskee, että hänelle jää kuukaudessa palkkaa noin 125 euroa, mikä on puolet virallisesta minimipalkasta.

Uusi ajopeli maksaa 5 000 dollaria, mutta onneksi Mollalla oli vakuutus. Muuten hänellä ei olisi enää ikinä varaa ammattinsa harjoittamiseen.

Jos kaipaa elämäänsä vaarojen tuomaa jännitystä, ei tarvitse kivuta Nicaraguan jyrkimmille tulivuorille, vaan caponerakyyti tai yöllinen automatka riittää. Osa autoilijoista ei öisin suotta kuluta valojaan, polkupyörillä niitä ei ilmeisesti edes tunneta ja jalankulkijat eivät ole heijastimista koskaan kuulleetkaan.

Jos tie kulkee kylän läpi, kyläläiset voivat istuskella asfaltin reunalla, samalla kun autot pyyhkäisevät pimeässä ohi metrin päästä.

Keskelle tietä saattaa pimeästä tupsahtaa eteen mitä tahansa sorkilla tai pyörillä varustettuja esteitä. Omalla reitillämme, mutkaisella vuoristotiellä lähellä Hondurasia, keskellä kaistaa jäpitti härkä. Onneksi päiväsaikaan, eikä juuri silloin ollut vastaantulijoita.

Hedelmäkoreja kuljettava avolava-auto ajaa vuoristotietä. Kuorman päällä istuu poika.
Poika pysyi hyvin mukana mutkaisella vuoristotiellä Nicaraguassa.Mika Mäkeläinen / Yle

Paikallisia autoja lastatessa mahdolliseen liikakuormaan luettavat naiset ja lapset istutetaan surutta pickupin lavalle. Useimmat siellä toki myös pysyvät, yllärikuopista huolimatta.

Ajoneuvojen määrään suhteutettuna Nicaraguassa kuolee Suomeen verrattuna 36 kertaa enemmän ihmisiä liikenteessä. Jotta kulttuurishokki ei tulisi liian rajuna, jatkamme matkaamme Hondurasiin, jossa liikennekuolemat ovat lähes samaa tasoa, mutta jossa lisäksi surmataan enemmän ihmisiä kuin missään muualla. Okei, Syyriaa ei tässä lasketa.

Los Manosin rajanylityspaikalla tarkastus on perinteisen löysä. Kukaan ei avaa automme liukuovea eikä ole kiinnostunut matkatavaroistamme, rajan yli olisi taaskin voinut rahdata vaikka mitä. Hondurasin puolella näennäistä ryhtiä tulee sen verran, että rentojen nicojen eli nicaragualaisten sijaan vastassa on maastopukuisia sotilaita rynnäkkökivääreineen.

Ei Hondurasin puolella ihan toimettomia ole kuitenkaan oltu. Tuorein julkistettu viikkosaldo maan raja-asemilta sisältää 30 eri rikoksista pidätettyä ja roppakaupalla aseita takavarikkoon, rynnäkkökivääreistä lähtien.

Keskityn ihailemaan mäntymetsiä ja vuoristoisia maisemia. Metsät tosin on reippaasti harvennettu, ja näin kuivan kauden lopussa ympärillä savuaa useita metsäpaloja. Eroosio on syönyt syviä haavoja rinteisiin.

Useita poliiseja seisoo tiellä. Tien varressa on linja-auto ja useita muita autoja. Tiellä ajaa mopo.
Oikealla näkyvän bussin matkustajille tehtiin ruumiintarkastusta kun tulimme poliisin tarkastuspisteen kohdalle.Mika Mäkeläinen / Yle

Poliisin tiesulkuja tulee vastaan useita. Yhdellä näen, miten poliisi on tyhjentänyt bussin, pannut matkustajat asentoon, kädet ylös ja kasvot bussia vasten. Menossa on ruumiintarkastus kaikille.

Lähempänä pääkaupunkia Tegucigalpaa poliisi on juuri valmiina rynnäköimään tienvarressa olevaan taloon. Täällä näköjään sattuu ja tapahtuu.

Illalla hotellissa saamme paikallisen toimittajan briifauksen siitä, mitä Hondurasissa ei kannata toimittajana tehdä. Tätä toimittajaa uhkaillaan, hänen perhettään varjostetaan ja hänen poikaansa on pahoinpidelty.

Pitkän keskustelun jälkeen lähden huoneeseeni, ja hetken päästä ovelle koputtaa kaksi tuntematonta miestä. Anteeksi, väärä ovi, etsimme toista henkilöä, kuuluu selitys. Hmm.

Honduras ei petä – se tuntuu heti maineensa veroiselta maalta.

12. päivä, Managua, Nicaragua: Machokulttuuri vie slummin nuoria hautaan

Marvin Morales istuu talonsa edessä. taustalla pieni tyttö
Ulkomaantoimittaja Mika Mäkeläinen ajaa maailman pisintä tietä kohti maailman tappavinta kolkkaa. Marvin Morales istuu talonsa edessä Nicaraguan pääkaupungin köyhällä asuinalueella.

Marvin Morales, 29, aloitti rikollisen uransa 12-vuotiaana. Hän käytti kaikkia mahdollisia huumeita. Jengi oli isättömänä kasvaneen nuoren ainoa perhe. Naapurijengien kanssa ammuskeltiin pahimpina aikoina päivittäin. Hän ei sano suoraan, onko hän itse tappanut ihmisiä, toteaa vain passiivissa, että sellaistakin tapahtui.

Ensimmäisen lapsen syntymä kymmenen vuotta sitten muutti Marvinin elämää. Hän lopetti rikokset, hankki sekalaisia raksatöitä ja irtautui La Loma -nimisestä jengistä. Lipsahduksia on tullut – viime vuonnakin hän teki ryöstön, ja oli vähällä joutua vuosiksi vankilaan. Nyt Marvin asuu vaatimattomassa maapohjaisessa hökkelissä Lomas de Guadalupen barriossa eli slummissa.

Rikollisen elämäntavan taustalla oli kuitenkin asenteita, joiden muuttaminen on hyvin hankalaa. Marvin oli sulkeutunut nuori, joka ei oppinut puhumaan tunteistaan. Machokulttuurin kasvatille suhtautuminen naisiin on ollut vaikeaa. Hänellä on kolme lasta kolmen eri naisen kanssa.

Marvin ei ole mikään poikkeus Nicaraguan pääkaupungin Managuan slummeissa. Barriot ovat rikollisjengien jakamia alueita, joissa valtaa ja kunniaa hankitaan vain voimalla. Huumekauppiaat ovat nuorten näkyvimpiä roolimalleja.

Keski-Amerikassa menestystarinat väkivallan vähentämiseksi ovat harvassa. Nicaragua, ja erityisesti maassa toimiva ”väkivallan ehkäisykeskus” (Ceprev) -niminen järjestö, ovat niitä harvoja. Ceprevin ideana on puuttua psykologien avulla ongelmiin väkivallan taustalla. Tuloksia on mitattu: väkivalta on vähentynyt huomattavasti barrioissa, joissa Ceprev on toiminut.

Marvin Morales seisoo talonsa edessä, taustalla pieni tyttö
"Olen nuori, en halua aseita" julistaa T-paita. Mika Mäkeläinen / Yle

Ceprevin toiminnanjohtaja Mónica Zalaquett sanoo, että nuoret työttömät miehet on tungettu yhteiskunnan ulkopuolelle. Kyse on nimenomaan Latinalaisessa Amerikassa korostuneen machokulttuurin kriisistä.

Slummissa miesten tärkeimmät tulonlähteet ovat jätteiden kierrätys ja tuholaistorjunta, mutta monilla ei ole mitään – laillisia – tulonlähteitä. Kyse ei silti ole pelkästään siitä, että miehet eivät pysty takaamaan perheidensä toimeentuloa. Zalaquettin mielestä koko perinteinen maskuliinisen miehen malli on vanhentunut.

Monille miehille väkivallasta on tullut keino palauttaa miehen johtava asema perheessä, jossa vaimo saattaa nykyisin ansaita palkkatyöllä miestään enemmän.

Zalaquett korostaa, että miehet ovat machokulttuurin uhreja siinä missä naisetkin, ja heidän pitää ymmärtää asenteidensa tausta. Jo pelkkä puhuminen ja puhumiseen rohkaiseminen auttavat. Sitä voisi sanoa miesten vapautumiseksi. Ei tarvitse olla vahva ja aggressiivinen.

Intiaaniprinsessa-tatuointi miehen yläselässä.
Ulkomaantoimittaja Mika Mäkeläinen ajaa maailman pisintä tietä kohti maailman tappavinta kolkkaa.

Zalaquett myöntää, että väkivalta johtuu osittain myös tulonjaon epätasaisuudesta, joka on Keski-Amerikassa poikkeuksellisen räikeää.

Järjestäytynyt rikollisuus on onnistunut kanavoimaan tyytymättömyyden oman kannatuksensa kasvuksi. Aiemmin vastaava tyytymättömyys ohjautui usein turvallisemmin poliittisiin liikkeisiin.

Nicaragua ei ole tässä suhteessa suinkaan pahin maa. Ehkä käynti Lomas de Guadalupen barriossa oli silti senkin puolesta hyödyllinen, että matkan edetessä törmäämme luultavasti sitä vaikeampiin tilanteisiin. Tällä kertaa meillä oli mukana paikallinen opas, ja slummissa vallitsi linnarauha kolmen kilpailevan jengin välillä.

Huomenna lähdemme Hondurasiin, joka on maailman väkivaltaisin maa. Ei niinkään turisteille, mutta tarkoituksena ei olekaan kiertää nähtävyyksiä. Näkyvä ja arvokkaan näköinen TV-kamera herättää varmaan kaduilla kiusallista huomiota.

Hondurasin rikollisliigat eivät ole mitään pikkudiilereitä vaan osia läntisen pallonpuoliskon suurimmista rikollisjärjestöistä, meksikolaisista huumekartelleista. Ne ovat soluttautuneet maassa kaikkialle, turvallisuusjoukkoja ja oikeuslaitosta myöten.

Yritämme varautua järkevästi – emme aja pimeällä ja yritämme selvittää paikan päällä, missä on turvallista liikkua. Täytyy tunnustaa, että lievästi kuitenkin jännittää.

11. päivä, Managua, Nicaragua: Suomalainen synttärisankari uskoo Nicaraguan turismibisnekseen

Nicaragua sijaitsee kauniilla ja rauhallisella paikalla – jos ei lasketa tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä ja tuhotulvia aiheuttavia hurrikaaneja. Eikä varsinkaan lasketa vallankumouksia, sissisotia, ismien taistoa ja tuoreinta diktatuuria.

Joka tapauksessa maantieteellisten vitsausten suhteen eletään nyt välirauhaa, ihmisten luomien ahdinkojen suhteen tilanne on vähän niin ja näin. Sandinisteilla eli Nicaraguan nimellisesti marxilaisella johdolla menee loistavasti, poliittisella oppositiolla ei.

Maanjäristys tuhosi pääkaupungin Managuan vuonna 1972. Hurrikaani Mitch aiheutti valtavia vahinkoja vuonna 1998. Lisäksi Nicaraguassa on parikymmentä tulivuorta, joista kahdeksan on aktiivisia. Masaya-tulivuoren Santiago-kraatteri on yksi niistä harvoista paikoista, joissa voi nähdä sulana vellovaa laavaa. Sinne siis.

Masaya-tulivuoren kraatteri.
Masaya-tulivuoren kraatterista nousee nyt niin paljon savua, että laavaa ei näy.Mika Mäkeläinen / Yle

Masayan tapauksessa kiipeilyurakalla ei pääse kehumaan, sille kraatterin reunalle vie asfaltoitu tie. Kraatteri höyryää tänään kiivaasti, niinpä aivan pohjalle asti ei näy, vaikka kuinka tihrustaisi. Kovin kauaa ei maisemien selkiintymistä kannata odotella, sillä kraatterista purkautuvat kaasut ovat myrkyllisiä.

Nicaraguan vanhimman kansallispuiston ohjeet suosittelevat vain viiden minuutin oleskelua, mutta harva katsoo kelloa. Keuhkot kertovat paremmin, milloin kannattaa lähteä.

Kesken syntymäpäiväänsä oppaaksi lähtenyt Petri Jaakkola on käynyt täällä lukemattomia kertoja. Hänelle Masaya, muut tulivuoret ja koko muu Nicaragua tarjoavat leivän. Matkailuyrittäjä räätälöi elämyksiä pitkin Keski-Amerikkaa, mutta firman tukikohta on Managuassa.

Managuan kaupunkikuva on erikoinen sekoitus sosialistista realismia, vallankumoussankarien palvontaa, ja kapitalismin lonkeroita,tienvarsien loputtomia mainoskylttirivistöjä. Kolonialismin aikaiset ja paremmin säilyneet kaupungit löytyvät muualta maasta – Granada niistä hienoimpana.

Hugo Chávezin kuva kaupungissa.
Nicaraguan ulkomainen kummisetä Hugo Chávez elää vaikka olisi kuollut. Keltaiset ns. elämän puut ovat maan ykkösnaisen Rosario Murillon tempaus pääkaupungin ehostamiseksi.Mika Mäkeläinen / Yle

Kun Jaakkola lensi maahan Aeroflotilla ensimmäisen kerran melkein 20 vuotta sitten, Ladat, köyhyys ja tavarapula antoivat ankean ensivaikutelman. Muuton syy oli rakkaus naiseen, mutta jäämisen syy on lisäksi rakkaus maahan, jossa moni asia on muuttunut parempaan.

– En vaihtaisin päivääkään pois. Jos emme olisi tykänneet, olisimme jo muuttaneet takaisin Suomeen, Jaakkola sanoo.

Jaakkola uskoo Nicaraguan turismin tulevaisuuteen. Suurin ongelma on se, että Nicaraguaan ei ole Euroopasta suoria lentoja, mikä suomalaiselle tarkoittaa ainakin kahta koneenvaihtoa.

Petri Jaakkola.
Jaakkola uskoo Nicaraguan turismiin niin paljon, että aloittaa pian hotellin rakennuttamisen.Mika Mäkeläinen / Yle

– Mañana-meininki joskus risoo, pitää hyvin tarkkaan katsoa kenen kanssa toimii, koska aikataulussa on pysyttävä, muuten päivä kusee, sanoo Jaakkola, mutta kehuu samalla nicaragualaisia hyvin ystävällisiksi ja rennoiksi.

Turisteille turvallisuus tai pikemminkin turvattomuus ei ole Jaakkolan mukaan ongelma. Pikkunäpistyksiä lukuun ottamatta hän ei ole törmännyt vaikeuksiin. Lupabyrokratia viranomaisten kanssakin sujuu mutkattomasti eikä lahjuksia vaadita.

Jaakkola ehti välillä olla myös Suomen suurlähetystön leivissä Managuassa, mutta lähetystö suljettiin ja kahdenvälinen apu lopetettiin, koska Nicaragua haaskasi Suomen kehitysapurahoja korruptioon ja tehottomaan hallintoon.

Nykyisin maassa asuu Jaakkolan mukaan enää parikymmentä suomalaista. Mutta suomalaisturistien määrä voi vain kasvaa – siihen hän uskoo niin vakaasti, että on aloittamassa liikekumppaninsa kanssa hotellin rakennuttamista.

Tomas Borgen muistomerkki.
Lapsetkin ikuistetaan vallankumoussankari Tomas Borgen muistomerkillä.Mika Mäkeläinen / Yle

10. päivä, Granada, Nicaragua:  Nicaragualaiset etsivät parempaa elämää etelänaapurista, papereilla tai ilman

Keskivertopäivänä heitä jää kiinni 50–60. Heille annetaan saman tien maahantulokielto ja heidät passitetaan takaisin omalle puolelleen rajaa. Hetken kuluttua he kiipeävät uudelleen aidan yli. Aina kannattaa yrittää, sillä arviolta kaksi kolmasosaa onnistuu väistämään rajavartijoiden haukansilmät.

He ovat luvattomasti Costa Ricaan pyrkiviä nicaragualaisia.

Rajavartija Marvin López.
Rajavartija Marvin López arvioi, että päivittäin jää kiinni 50–60 luvatonta rajanylittäjää.Yle

Costa Rican poliisijohdon arvion mukaan maassa on noin puoli miljoonaa nicaragualaista ”veljeä”, kuten poliisin apulaisjohtaja ilmaisi. Puoli miljoonaa on melkoinen muuttoliike, koska Costa Ricassa on alle viisi miljoonaa asukasta ja Nicaraguassa noin kuusi miljoonaa.

Poliisi ei halua täsmentää, kuinka suuri osa nicaragualaisista on maassa laittomasti. Käytännössä nicaragualaiset tulevat maahan siirtotyöläisiksi paremman palkan toivossa, papereilla tai ilman.

Maiden välillä on suuri elintasoero, sillä Nicaragua on läntisen pallonpuoliskon toiseksi köyhin maa, johon verrattuna Costa Rican tulotaso on kolminkertainen. Costa Ricassa nicaragualaiset tekevät niitä hommia, jotka eivät useimmille muille kelpaa, kuten puurtavat siivoojina tai kotiapulaisina.

Onhan sitä Suomestakin lähdetty paremman palkan perässä naapurimaahan Ruotsiin. Silloin ei papereita edes kyselty, mutta täällä rajat ovat vielä rajoja.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen lähdemme liikkeelle Costa Rican pääkaupungista San Josésta rajalle. Kiemurtelemme ensin vuoriston yli ja rannikon lähellä luovimme keskellä Panamericana-valtatien mittavia parannustöitä. 50 kilometrin matkalle kylvetään neljän kaistan leveydeltä paksuja betonilaattoja. Lopulta tie taas kapenee ja palvelut hiipuvat rajan lähestyessä.

300 kilometrin ajon jälkeen tulemme Peñas Blancasiin, ainoalle Costa Rican ja Nicaraguan väliselle raja-asemalle. Suuren Nicaragua-järven länsipuolelle Los Chilesiin avataan toinen raja-asema toukokuussa. Nicaraguan puoli on jo valmis, mutta Costa Rican urakka kesken.

Iltapäivän paahteessa Nicaraguaan ei näytä pyrkivän juuri muita kuin me. Rajavartija Marvin Lópezilla on aikaa norkoilla varjossa ja jutella rajanylittäjistä.

López kertoo, että sisämaan suunnalla rajan virkaa toimittaa vain 110 senttiä korkea teräsaita, joka on helppo ylittää. Tokkopa kauempana tiettömien taipaleiden päässä on sitäkään.

Rajan lähellä satakunta rekkaa odottaa jonossa kuin aikoinaan Vaalimaalla, toinen mokoma sikin sokin parkissa rajan tuntumassa. Kellään ei tunnu olevan kiire. Ohitamme jonon ja saamme nopeasti leiman auton papereihin.

Costa Rican ja Nicaraguan välinen rajamuuri.
Costa Rican ja Nicaraguan välinen raja on helppo ylittää myös luvattomasti.Yle

Maksamme seitsemän dollarin maastapoistumisveron kätevästi luottokortilla ja saamme vielä leiman passiin. Kävelemme rajalle, jossa käyn kurkistamassa raja-aseman eteläpuolen betoniaitaa. Kuinka ollakaan, juuri silloin rajan takana talsii kolme miestä kapsäkkien kanssa. Luultavasti nicaragualaisia, mutta voivat tietysti liikkua millä asialla tahansa.

Nicaraguan rajavartijat aloittavat pienen ripityksen siitä, mitä oikein teemme. Rajamuurin kuvaaminen näköjään huomattiin. Paperit esiin, mutta lopulta pääsemme kivuttomasti eteenpäin.

Nicaraguan puolella pitää periaatteessa ensin käydä teltassa pikaterveystarkastuksessa, mutta suomalaisen tapauksessa vilkaisu passiin riittää.

Raja-aseman vieressä on valtava markkinapaikka – pikkupurtavaa, tuoreita hedelmiä ja rahanvaihtajia – sekä jopa taxfree-myymälöitä.

Veroja maksetaan tälläkin puolen rajaa, 12 dollaria. Passiin leima ja eteenpäin. Yhdessä vaiheessa flegmaattinen rajavartija avaa pakettiautomme liukuoven ja kurkistaa pikaisesti sisään, mutta matkatavaroista hän ei ole kiinnostunut. Penkkien takana olisi hyvin voinut salakuljettaa vaikka ihmisiä. Koiria ei näkynyt kummankaan maan raja-asemilla.

En jaksa enää niin kauheasti ihmetellä miten salakuljetus täällä on mahdollista, vaikka suuri osa siitä ei kuljekaan Keski-Amerikan lukuisten maarajojen kautta. Alkaa kuulostaa jo hätävarjelun liioittelulta, kun kolumbialaiset kartellit piilottavat kokaiinia jopa rekkojen renkaisiin.

9. päivä, San José, Costa Rica: Poliisin perjantai-illan saalis – kokaiinia kahdessa muodossa

Poliisien käskynjako Costa Ricassa.
Toimittajamme Mika Mäkeläinen seurasi Costa Rican pääkaupungin San Josén poliisien työtä. Ilta alkoi käskynjaolla.

Kolme poliisiautoa kiihdyttää kapealle kujalle. Miehet luotiliiveissään syöksyvät nopeasti ulos, tarttuvat kadunvarressa olevaan nuoreen ja kiskovat hänet seinää vasten. Jalat haaralle, taskut tyhjiksi, lopulta suukin väkisin ammolleen. Mies yrittää hankkiutua huumeistaan eroon, joten niitä saadaan kerätä pitkin pölyistä katua ja viereisen talon pihaa.

Pikkuruiset annospussit pitävät sisällään sekä crack- että tavallista kokaiinia. Poliisi laskee saaliiksi viisi kokaiiniannosta, joiden katuhinta on kahdeksan euroa kappale, ja viisitoista crack-annosta, joita saa parilla eurolla. Hetken päästä vaatteista löytyy piilotettuna vielä lisää. Poliisi Denis Bermúdez arvelee, että jos mies tuomitaan, edessä on kolmen kuukauden linnareissu. Lähin vankila onkin sopivasti muutaman korttelin päässä. Miehen läheisiä jää kadun toiselle puolelle. Me soitamme sinulle, lupaa tuntematon nainen.

Costaricalaiset poliisit aseet käsissä.
Yle oli mukana San Josén poliisin huumeiden vastaisissa iskuissa.Mika Mäkeläinen / Yle

Kun todisteet on kerätty ja mies teljetty maijan takaosaan, lähdemme aikailematta pois. Poliisin mukaan pidätykset poikivat herkästi paikallisen kivisateen.

Cañada del Surin kaupunginosa Costa Rican pääkaupungissa San Joséssa on keskivertoa köyhempi, mutta huumeita löytyy monelta muultakin suunnalta. Poliisi tuntee paikat ja keskittää iskunsa viikonloppuihin, jolloin väkeä on liikkeellä paljon.

Seuraamme muita iskuja. Yleisön reaktiot vaihtelevat. Heviklubin johtaja Jorge Aguilar Moya valittaa alistuneesti, että poliisit tunkevat sisään joka perjantai ja lauantai. Tai eivät oikeastaan tunkeudu, koska eivät saa tulla sisään kutsumatta, mutta omistaja tietää, ettei poliisin visiittejä kannata jarrutella.

Poliisia kiinnostavat huumeet. Klubin johtaja vakuuttaa, ettei huumeita myydä sisällä vaan ainoastaan kadulla. – Se valehtelee, naureskelee poliisi, kun kerron johtajan kommentista.

Nyt ei asiakkaita aleta kovistelemaan, poliisi vain näyttää voimaansa. On perjantai-ilta, ravintolat täynnä, salsa ja rock vyöryvät kaduille, yöelämä vilkkaimmillaan. Viikon parasta sesonkia huumekauppiaille, taskuvarkaille, sutenööreille ja kaikille kadun ammattilaisille. Vaikka meno juuri nyt näyttää levottomalta, Costa Rica on muuhun seutukuntaansa verrattuna rauhallinen maa. Murhat, ryöstöt ja varkaudet ovat silti pääosin lisääntyneet viime vuosina ja vain autovarkauksien määrä vähenee jatkuvasti.

Transvestiitteja.
Poliisi tarkistaa transvestiittiprostituoitujen aluetta.Yle

Mitä Costa Ricassa on tehty eri tavalla kuin muualla Keski-Amerikassa? Ainakin rikollisuuden ennaltaehkäisy otetaan vakavasti. Koko San Josén miljoonakaupungissa on kuulemma vain 600 poliisia – mikä on paljon vähemmän kuin vaikkapa samankokoisella Suomen pääkaupunkiseudulla – mutta he pyrkivät olemaan läsnä. Poliisi järjestää kaupunginosatilaisuuksia ja viettää aikaa nuorten kanssa.

Gallup-tuloksia minulla ei ole, mutta voisin kuvitella, että luottamus poliisiin on Costa Ricassa aivan toisella tasolla kuin sen pohjoispuolisessa Keski-Amerikassa. Rahakin auttaa – varusteet ovat viimeisen päälle, ja Costa Ricassa poliisin keskipalkka on täkäläisittäin hyvä tuhatkunta dollaria, jolloin kiusaus pimeän puolen sivutuloihin on pienempi.

Poliisi tekemässä ruumiintarkastusta pidätetylle San Joséssa.
Poliisilla on yllättävän hyvä maine Costa Ricassa. San Joséssa poliisi yrittää näkyä pääkaupungin kaduilla.

Kävin myös haastattelemassa isompaa viskaalia. Kameran eteen tuli Costa Rican poliisin kakkosmies Nils Ching.

Miten sen nyt diplomaattisesti sanoisi. Ching oli oikein mukava ja pätevä, mutta mahdoton haastateltava – juuri mihinkään asiaan ei irronnut konkreettista vastausta, vaan tuloksena oli byrokraattista kehua siitä miten erilaiset poliisihallintoviranomaistoimenpideohjelmat ovat niin fantastisia. Ehkä ne ovatkin.

Se nyt kuitenkin selvisi, että Chingin mielestä Costa Rica on Keski-Amerikan maista onnistunut parhaiten torjumaan huumeiden kauttakulkua. Nyt alkuvuonna on takavarikoitu jo 5000 kiloa kokaiinia, enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä.

Poliisi Costa Ricassa.
San Joséssa poliisi käy kovaa kamppailua huumeita vastaan, mutta pääkaupungin yössä poliisi jopa puuttuu oluenjuontiin julkisella paikalla.

Kokaiinikilon arvo riippuu suoraan siitä, kuinka lähellä ollaan tärkeintä kohdetta, Yhdysvaltoja. Panamassa kokakilon hinta on noin 5000 dollaria, ensimmäisen rajanylityksen jälkeen Costa Ricassa noin 6000–7000 dollaria.

Viikko sitten takavarikoitiin 500 kiloa kokaiinia kalastusveneestä, josta oli saatu vinkki Yhdysvalloilta. Amerikkalainen tutkakone oli havainnut epäilyttävän veneen Costa Rican vesillä, mutta varsinaisen operaation hoiti Costa Rican rajavartiolaitos.

Costa Rica voi olla suhteellisen tyytyväinen tilanteeseensa, mutta seura tuppaa tekemään kaltaisekseen. Maantieteelle – keskellä kokaiinireittiä – edes Costa Rica ei voi mitään.

8. päivä, Cahuita, Costa Rica: Luonnonsuojelun mallimaassa maksetaan laiskiaisseteleillä

Kun Judy Avey-Arroyon ovelle tuotiin orvoksi jäänyt laiskiainen, pakkohan se oli hoitaa kuntoon. Laiskiaisemo oli kuollut auton alle, eikä poikanen olisi selviytynyt yksin. Siitä on nyt kulunut 23 vuotta, ja entisestä hotellinomistajasta on tullut eturivin laiskiaisaktivisti.

Laiskiainen korissa.
Sähköpylväät ovat laiskiaisten surmanloukku.Mika Mäkeläinen / Yle

Judy pitää hellästi sylissään tuota ensimmäistä, Buttercup-nimen saanutta laiskiaistaan, joka riippuu hoitajassaan lujasti pitkillä kynsillään. Suurimman osan päivää Buttercup katselee maailmaa kattoon ripustetusta korituolista.

Kuten ei luonnossakaan, täällä orpokodissa laiskiaisiin ei saisi koskea, mutta Buttercup haluaa tehdä lähempää tuttavuutta minuun. Se ojentaa kätensä suoraksi, nappaa tiukasti käteni ja vetää itseään lähemmäksi. Sen katse on raukean rauhallinen, mutta otteet hyvin määrätietoisia.

Judy omistaa perheineen Cahuitan lähellä Karibianmeren rannalla Costa Rican tunnetuimman laiskiaisten orpokodin, jossa on 145 asukkia. Useimmat pyritään vapauttamaan luontoon. Aluksi tänne tuotiin orpoja tai loukkaantuneita laiskiaisia pitkin maata, mutta nyt aate on levinnyt, ja Costa Ricassa on yli 200 haavoittuneista villieläimistä huolehtivaa hoitopaikkaa.

Nainen ja laiskiainen.

Laiskiaisen osalta asennemuutos on ollut hurja. Kuten suomenkielessä, useimmilla muillakin kielillä laiskiaisen nimi viittaa laiskuuteen. Kova kohtalo eläimelle, joka ei ole ollenkaan laiska: päinvastoin, se on supertehokas, selittävät laiskiaisten turvakodin työntekijät.

Laiskiaiset syövät puun lehtiä, joista irtoaa hyvin niukasti ravinteita ja kaloreita. Niinpä niiden ruuansulatus on erittäin perusteellista, aineenvaihdunta harvinaisen hidasta ja ne minimoivat energiankulutuksensa taitavasti.

Niiden kannattaa liikkua mahdollisimman vähän. Ja kun laiskiainen märehtii ruokaansa viikkokaupalla, se käy tarpeillaankin vain kerran viikossa. Silloin sen on tosin laskeuduttava alas puusta ja hitaana eläimenä se voi päätyä ravintoketjun seuraavan portaan suupalaksi.

Laiskiaisen strategia ei voi olla ihan väärä, sillä laiskiaiset ovat sinnitelleet hengissä suunnilleen samanlaisina kymmeniä miljoonia vuosia. Niitä löytyy kahta lajia, kolmi- ja kaksivarvaslaiskiaisia. Nimet ovat sikäli harhaanjohtavia, että takaraajojen varpaita on kaikilla kolme, mutta eturaajojen sormia on toisilla vain kaksi. Costa Ricasta löytyy kumpaakin lajia. Luonnoltaan poikkeuksellisen monipuolinen Costa Rica on ekoturismin luvattu maa. Noin neljännes maan pinta-alasta on suojeltu, mikä taitaa olla suhteellisesti enemmän kuin missään muussa maassa. Harvassa paikassa lintuja, apinoita ja muita trooppisen sademetsän asukkeja voi nähdä luonnossa yhtä helposti kuin Costa Ricassa.

Costa Rican sademetsää.
Costa Rican sademetsät ovat säilyneet paremmin kuin naapurimaissa.Mika Mäkeläinen, Yle

Tuskin missään muualla laiskiaista on kelpuutettu mannekiiniksi maan rahaan, mutta Costa Ricassa laiskiaisen kuva on painettu 10 000 colonin seteliin, jolla on arvoa noin 20 euroa. Tosin toisella puolella pönöttää setelien yleismaailmallinen vakioaihe, edesmennyt valtionpäämies.

Laiskiaisia ei saa Costa Ricassa ottaa kotieläimiksi, mutta käytännön elämässä laiskiaisen kunnioitukseen on vielä matkaa. Judyn mukaan laiskiaiset ovat Costa Ricassa uhanalaisia, koska ne kärsivät poikkeuksellisen paljon ihmisen toiminnasta – ne jäävät autojen alle ja niitä pyydetään laittomasti, mutta ennen kaikkea, ne kuolevat sähköiskuihin kiivetessään puiden sijasta sähkötolppiin.

Joki sademetsässä.

Laiskiaisten elämästä ei tiedetä paljoakaan. Laiskan, likaisen, takkuisen ja ruman eläimen maine on tehnyt tutkijoistakin laiskoja – tai pikemmin suunnannut heidän kiinnostustaan söpömpinä pidettyihin pörröeläimiin. Siksi Judyn ”Sloth Sanctuary” on siirtänyt painopistettä tutkimukseen.

Judyn mielestä ihmisten sietäisi paitsi opiskella laiskiaisen elintapoja, myös omaksua jotain niiden elämäntyylistä.

- Laiskiaisten viesti ihmisille on: ota iisisti, syö vihanneksesi, liiku hitaasti, älä riitele naapuriesi kanssa. Laiskiaiset säteilevät rauhaa ja harmoniaa ympärilleen, Judy sanoo.

Rauhaa ticot eli costaricalaiset ainakin ovat oppineet – jopa niin, että maan armeija lakkautettiin jo 1940-luvun lopulla.

7. päivä, San José, Costa Rica: Rajan yli Costa Ricaan voisi salakuljettaa mitä tahansa

Kaveri pitää vahtia, samalla kun Carlos Zunega kaupittelee minulle limsaa ja sipsejä. Zunega ei pelkää rosvoja vaan poliisia, jonka hän sanoo viime perjantaina iskeneen luvattomia katukauppiaita vastaan.

Carlos Zunega menetti 400 dollarin tavarat poliisin ratsiassa Costa Ricassa.
Carlos Zunega menetti 400 dollarin tavarat poliisin ratsiassa.Mika Mäkeläinen,Yle

Kuulen, että poliisit tyhjensivät Zunegan ja hänen kaveriensa kärryt kaikesta myytävästä. Zunega laskee omiksi tappioikseen 400 dollaria. Hän ei uskalla edes arvioida, kuinka monta cokispulloa on myytävä, että saa menetyksensä katetuksi.

Kysyn, eikö hän voi vaatia tavaroitaan takaisin. Ei kannata yrittää, ei niitä kuitenkaan saa, Zunega sanoo ja tunnustaa, että jos nyt ihan tarkkoja ollaan, hän oli sitä paitsi myymässä luvattomassa paikassa. On hänellä myyntilupakin, mutta hiukan toiselle kulmalle.

Zunegan nykyinen asiakaskunta vaikuttaa aika kapealta: Costa Rican rajavalvontaviranomaisten tiskin eteen kertyneet jonot Costa Rican ja Panaman rajalla. Mitä pidemmät jonot, sen paremmin kauppa käy.

Olen jättänyt Keski-Amerikan matkani ensimmäisen maan Panaman ja tullut yön yli Tica Bus -yhtiön kiidättämänä Costa Ricaan. Ensin poistumisleima ja dollarin veromerkki Panaman puolelta, sitten kävellen rajan yli. Rajaa tosin ei ole merkitty. Väkijoukkoa seuraamalla löytyy paikka, missä Costa Rican maahantuloleimaa voi jonottaa. Rajaruljanssi on ohi tunnissa.

Raja kulkee pitkin katua, jonka molemmin puolin levittäytyy valtava markkinapaikka. Eihän tällaista rajaa voi mitenkään valvoa. Ei siis ihme, että tulliviranomaiset kummallakin puolella vain laiskasti vilkaisevat suurimpaan kapsäkkiin.

Koiria ei näy missään. Rajan yli olisi helppo salakuljettaa mitä tahansa pientä, kuten kokaiinia.

Tästä risteyksestä puolet kuuluu Panamalle ja puolet Costa Ricalle, laiskanpuoleinen valvonta molemmille.

Kameraromppeista tulliviranomaiset eivät ole kiinnostuneita, hyvä niin. Kömmin takaisin uudelta haisevaan bussiin yhdessä parinkymmenen muun matkustajan kanssa, ja jatkamme taivalta pitkin Panamericanaa ja kohti Costa Rican pääkaupunkia San Joséta. Ratissa on Carlos Garcia, kolmen lapsen isä, joka on työskennellyt bussikuskina 20 vuotta. Hän aloitti San Josén lähiliikenteessä, jossa päivät ovat pitkiä, Garcian mukaan jopa 17-tuntisia, mutta ylitöitä tekemällä voi tienata 1200 dollaria kuussa. Kelpo palkka, vaimonkaan ei ole tarvinnut käydä töissä. Viime vuodet García on ajanut kansainvälisiä reittejä pitkin Keski-Amerikkaa. Aiemmin Costa Ricasta pohjoiseen, viime kuukaudet vain Panaman ja Costa Rican väliä. Liksa on pienempi, 800 dollaria kuussa, mutta työ paljon mukavampaa.

Matka Panamericanalla jatkuu Costa Ricaan.

Garcían mukaan kaikki maat Costa Rican pohjoispuolella ovat vaarallisia. Bussi saatetaan pysäyttää keskellä tietä ja pahimmillaan kaikki ryöstetään, siksi bussiyhtiö ei suostu ajamaan pimeällä Costa Rican pohjoispuolella.

Garcíaa ei tosin ole ryöstetty kertaakaan, mutta tuorein tapaus sattui kollegalle joulukuussa. El Salvador on kuulemma pahin paikka.

– Ne vielä katsovat meitä pahasti, koska olemme costaricalainen firma, emmekä palkkaa sikäläisiä kuskeja. Costa Ricassa kaikki on niin paljon järjestäytyneempää, García selittää.

Iltapäivällä saavumme perille etuajassa, ja bussi ajaa aidatulle asemalle purkamaan lastinsa. Rämistelemme taksilla pikkuhotelliin aivan San Josén keskustassa. Paikka vaikuttaa ränsistyneeltä mutta hyvin idylliseltä ja hiljaiselta. Kunnes ensimmäinen juna ajaa ohi.

Kirjoituspöytäni alkaa täristä. Radalle on matkaa 50 metriä. Juna kulkee ohi useamman kerran tunnissa. Koska ollaan asutulla alueella, kuljettaja katsoo tarpeelliseksi huudattaa pilliä lähes yhtenään. Tämähän ennakoi makeita unia.

Junapilli on täällä erittäin harvinainen luontoääni, sillä Keski-Amerikassa ei pahemmin raiteilla kuljeta. Amerikkalaisen autokulttuurin jatkeena vähätkin radat ovat joutuneet rappiolle. Valitettavasti yövyn harvinaisen poikkeuksen naapurissa.

6. päivä, Colón, Panama: Amerikkalaiset koulubussit saavat toisen elämän Panamassa

Veressä on jo liikaa lyijyä, mutta Armando Robinson ei malta lopettaa bussiartistin hommia. 18 vuoden ajan Robinson on maalannut ja koristellut vanhoja amerikkalaisia koulubusseja, joista hän loihtii villin värikkäitä ajopelejä Colónin seudun liikenteeseen.

Nyt työn alla oleva bussi on jo melkein valmis taideteos. Bussin omistajalla oli yksi toive, jonka Robinson on toteuttanut: bussin perää koristaa suuri kuva omistajan Yojhalis-nimisestä lapsenlapsesta. Muuten Robinsonilla on graffititaiteilijan vapaus koristella bussi miten tahansa.

Mallina on valokuva bussiomistajan lapsenlapsesta, Yojhalis Massielista, jonka nimi on myös maalattu bussin kylkeen

Robinson työskentelee Panabus-nimisessä pikkufirmassa, jossa korjataan ja maalataan busseja. Bussien yltiöpäisellä koristelulla on Panamassa vuosikymmenten perinne.

Kaikki bussit ovat käytöstä poistettuja koulubusseja Yhdysvalloista. Kun koulubussilla on ajettu viisi vuotta, se myydään pois. Ennen finanssikriisiä busseilla ei ajettu Yhdysvalloissa niinkään pitkään.

Tuhannet koulubussit päätyvät Panamaan, jossa niistä maksetaan 15–18 000 dollaria. Ensin keltaiset koulubussit hiotaan vanhasta maalista ja uudeksi pohjaväriksi tulee valkoinen. Sen päälle tulevat koristeelliset tekstit, kuviot ja piirrokset.

Suosittuja teemoja ovat sekalaiset englanninkieliset sloganit, sarjakuvasankarit, myyttiset hahmot sekä kauniit naiset ja julkkikset. Jossain taustalla komeilevat romanttisen kauniit vuoristomaisemat. Robinson kertoo hakevansa inspiraatiota netistä ja kirjoittaa busseihin joskus omia elämänviisauksiaan.

Edelliseen bussiin Robinson maalasi jopa pilakuvan pomostaan, joka hymyilee vaitonaisesti takana kun Robinson esittelee tempaustaan.

Armando Robinson signeeraa työnsä pariin kohtaan.
Armando Robinson signeeraa työnsä pariin kohtaan.Mika Mäkeläinen, Yle

Bussit ajavat useimmiten vakioreittiä, joka on kirjoitettu tuulilasiin niin isolla, että se näkyy taatusti kauas. Koristelun hallitseva väri symboloi reitin tunnusväriä. Vain alkuperäiset kromikoristelut jäävät paljaiksi, muuten bussi koristemaalataan roiskeläppiä myöten.

Koko maalausurakan hinta on 5000–6000 dollaria ja siihen kuluu yhdeltä ihmiseltä kahdesta kolmeen kuukautta.

– Ennen maalasin jopa 15 bussia vuodessa, kun oli apureita, Robinson kertoo.

Bussien väriloisto on entistäkin hurjempi pimeässä, jolloin ne loistavat kuin joulukuuset. Panamalaista bussikatsastajaa ei näytä vaivaavan se, että kaikenkirjavat valot vilkkuvat bussin jokaisella sivulla. Ainakin bussit huomataan liikenteessä.

Pääkaupungissa Panamássa värikkäät bussit tunnetaan nimellä punainen paholainen – punainen, koska niiden pohjavärinä on punainen, ja paholainen, koska niiden ajotapaa pidetään niin hurjana.

Panamassa graffititaiteilijoille on tarjolla mielekästä ja näkyvää työtä.
Panamassa graffititaiteilijoille on tarjolla mielekästä ja näkyvää työtä.Mika Mäkeläinen, Yle

Panamássa entisiä koulubusseja näkee kuitenkin yhä harvemmin, koska kaupungissa aloitti viime vuonna Keski-Amerikan ensimmäinen metro, ja liityntäliikenne hoidetaan vähemmän huomiota herättävillä busseilla.

Ex-koulubussin kyytiin en tällä kertaa ehdi, mutta muuta bussikyytiä on pakko kokeilla, koska Keski-Amerikan matkaan varattu auto ei päässyt Costa Ricasta Panaman puolelle. Tähän asti on pyöritty kirjavia teitä lähinnä Panamán kaupungin ympärillä, nyt päästään koko matka pitkin Panamericana-valtatietä.

Reissussa on mukana Nicaraguassa työskentelevä suomalainen toimittaja Kimmo Lehtonen, joka on apunani matkalla läpi Keski-Amerikan.

Keskiyöllä lähdemme pikavuorolla Panamásta, päämääränä Costa Rican pääkaupunki San José. Jos matka menee suunnitellusti, perillä ollaan reilut 15 tuntia myöhemmin. Etapin pituus on noin 750 kilometriä.

Illan mietelauseeksi Armando Robinsonin tuorein elämänviisaus parhaillaan maalattavan bussin perästä: ”Unelmien toteuttaminen vaatii työtä ja nöyryyttä”.

5. päivä, San Blás, Panama: Miksi hakarististä tuli Panaman guna-intiaanien tunnus?

Miten jäljitetään ministeri miljoonakaupungista? Kyytiin piti napata guna-intiaanien matkailuministeri, jota ei löytynyt mistään. Selvisi, että ministeri oli unohtanut kännykkänsä aamulla kotiin, mutta palasi hakemaan sen, joten lopulta häneen sai taas yhteyden.

Mika Mäkeläinen rannalla

Matka kohti guna-intiaanien aluetta saattoi alkaa vasta kun ministeri Enrique ”Inatoy” Obaldia istui tukevasti takapenkillä, koska ilman hänen siunaustaan ei kuulemma saa käyttää tv-kameraa.

Ajomatka guna-intiaanien itsehallintoalueelle Gunayalaan kestää kolmisen tuntia. Matkaa hidastavat poliisin tarkastuspiste, maanomistuskiistan aiheuttama ja vähitellen poliisin avaama tukos, rannikkovartioston checkpoint ja lopulta intiaanien oma rahastuspiste. Sitten saavutaankin Karibianmeren rantaan, josta matka San Blásin saarille jatkuu veneillä.

Guna-intiaanit verottavat kaikkia alueella käyviä. Siihen ei ole viranomaisten lupaa, mutta intiaanit eivät kysele lupia muutenkaan. He ovat luoneet omat sääntönsä, jotka ovat täällä viidakon laki. Koko intiaanien itsehallinto perustuu lähinnä siihen, että intiaanit viis veisaavat alueen kuvernöörin vallasta.

Itsepäisyys tuli todistettua 90 vuotta sitten intiaanikapinassa, jonka hätkähdyttävä tunnus – hakaristi – komeilee tiesululla. Gunat tietävät, että hakaristi on pieni PR-ongelma, joten intiaanien lippu on pantu uusiksi, eikä uudessa versiossa enää näy swastikaa.

Hakaristi on guna-intiaaneille PR-ongelma, joten se on poistettu intiaanien lipusta.
Hakaristi on guna-intiaaneille PR-ongelma, joten se on poistettu intiaanien lipusta.Mika Mäkeläinen / Yle

Inatoy selittää, että parantajilla oli tapana asetella yrtit hakaristin muotoon. Toisaalta hakaristi kuulemma tuli käyttöön vasta 1920-luvulla, joten hänen mukaansa se saattaa hyvinkin olla alueella vierailleen saksalaisen antropologin tuontitavaraa.

Muidenkin ismien edustajia intiaanit ovat ehtineet nähdä. Kävin Gardi Dubbir -saarella, jossa 90 prosenttia 900 asukkaasta on puhemiehen mukaan mormoneita– koska mormonit sattuivat ehtimään saarelle ennen muita kirkkokuntia.

Nykyisin käännyttäjien sijaan saarilla lappaa turisteja. Tie sademetsän läpi merenrantaan valmistui vuonna 2009, ja siitä pitäen paratiisisaarille on saapunut valkoisia auringonpalvojia.

Turisteille tarjotaan palmurantojen idylliä. Kokaiinista ei puhuta mitään.
Turisteille tarjotaan palmurantojen idylliä. Kokaiinista ei puhuta mitään.Mika Mäkeläinen / Yle

Turisteille on tarjolla aika askeettiset oltavat, mutta kuitenkin upeat palmurannat. Omilla asuinsaarillaan guna-intiaaneilla taas ei juuri vihreää näy. Bambusta tai parhaimmillaan pellistä kyhätyt majat turpoavat saarten reunojen yli, vaikutelmaksi jää liikakansoitettu slummi.

Sähköä saadaan aurinkopaneeleista, mutta puhdasta vettä pitää hakea työlään matkan päästä mantereelta. Pulloröykkiöt osoittavat, että kolajuomien suosio on kova.

Matkailuministeri valittaa, että turismin helppo raha on laiskistanut intiaaneja. Enää ei viitsitä kalastaa tai viljellä maata entiseen malliin. Ruokavalio kärsii, kun itsepyydetyn kalan sijaan haetaan kioskeista roskaruokaa.

Saarilla enemmän tai vähemmän perinteiseen malliin elää 35 000 guna-intiaania, ja pääkaupungin Panamán alueella noin 25 000 urbanisoitunutta gunaa. Ennen espanjalaisten tuloa intiaaneja oli heidän oman arvionsa mukaan noin miljoona.

Guna-intiaanien omat asuinsaaret näyttävät valtavilta hökkelikyliltä.
Guna-intiaanien omat asuinsaaret näyttävät valtavilta hökkelikyliltä.Mika Mäkeläinen / Yle

Kun espanjalaiset valloittivat Panaman, alkuperäisasukkaat työnnettiin yhä syrjemmälle. Kun perääntyvillä guna-intiaaneilla tuli meri vastaan, intiaanit muuttivat saarille. Näin on nykyisinkin – maanviljelyä harjoittavien tilukset tosin ovat edelleen mantereella, jonne melotaan saarilta töihin joka aamu.

Uudempia tulonlähteitä ovat turismi ja kokaiinin salakuljetus. Haastattelemani gunat tunnustivat huumeet ongelmaksi. Laillista ja laitonta rajakauppaa täällä on aina harjoitettu Kolumbian suuntaan, mutta 5000 dollarin kilohinnalla kokaiini on harvinaisen houkutteleva kauppatavara. Kukaan ei tietysti itse tunnusta sekaantuneensa kokaiinikauppaan.

Kokaiinista on tullut koko Keski-Amerikan vitsaus. Yritän selvittää ongelman laajuutta lisää kun matka jatkuu Panamasta kohti pohjoista.

Lapsille opetetaan äidinkielenä yleensä gunaa, mutta espanja tulee vastaan viimeistään koulussa.
Lapsille opetetaan äidinkielenä yleensä gunaa, mutta espanja tulee vastaan viimeistään koulussa.Mika Mäkeläinen / Yle

4. päivä, Panamá: Sulkusulkeiset ovat Panaman lottovoitto

Panaman kolme tärkeintä tulonlähdettä ovat kanava, kanava ja kanava. Eihän yli miljoona laivaa voi mitenkään olla väärässä – kanava on ihan must läpikulkupaikka. Reilut sata vuotta sitten valmistunut Panaman kanava tahkosi 1900-luvulla rahaa Yhdysvalloille, ja nykyisin Panaman talouselämä on täysin sen varassa.

Jos kanavan kautta kulkee Tyyneltämereltä Karibianmerelle, voisi kuvitella joutuvansa kulkemaan lännestä itään. Panama on kuitenkin sen verran mutkainen valtio, että kulkusuunta onkin päinvastainen.

Koko 80 kilometrin kannasta ei ole koverrettu lähellekään merenpinnan tasoa, vaan nykyisessä kanavassa on kolmet sulut. Ylimmillään laivat viilettävät 26 metriä merenpinnan yläpuolella.

Vanhoissa suluissa laivoja hinataan vetureilla eteenpäin.
Vanhoissa suluissa laivoja hinataan vetureilla eteenpäin.Mika Mäkeläinen / Yle

Kun laivat ovat kasvaneet, kanava on käynyt ahtaaksi. Niinpä kanavan jättimäinen laajennusurakka alkoi vuonna 2007 ja valmistuu tänä vuonna. Ensi vuoden alussa uusien sulkujen pitäisi olla jo käytössä.

Kanavavirasto esittelee ylpeänä keskeneräisiä sulkuja. Työkoneet kuilun pohjalla näyttävät pienoismalleilta. Mittakaavan ja helteen yhdistelmä on pyörryttävä.

Isäntien hymy ei karise, vaikka kaikki ei ole sujunutkaan suunnitelmien mukaan. Aikataulu on myöhässä, rahaa on palanut viisi miljardia dollaria ja urakoitsijan kanssa on kiistelty korvauksista – vähän kuin Olkiluodossa.

Panaman kanavan uudet sulut valmistuvat ensi syksynä ja laivat siirtyvät tänne ensi vuoden alussa.
Panaman kanavan uudet sulut valmistuvat ensi syksynä ja laivat siirtyvät tänne ensi vuoden alussa.Mika Mäkeläinen / Yle

Laajennusta odotellessa maailmalla on rakennettu jo niin suuria rahtialuksia, että ne eivät mahdu uusistakaan suluista, mutta joka tapauksessa laivojen koko kanavassa kasvaa huimasti. Uusista suluista selviää laiva, jonka maksimimitat ovat 366 metriä pituutta (vanhassa 294 metriä) ja 49 metriä leveyttä (ex-32,3 metriä).

Nykyisissä suluissa laivan reuna saattaa olla jopa vain 60 sentin päässä kanavan seinämästä, joten laivoja kuljettavat kanavaveturit saavat tehdä tarkkaa työtä.

Rahtilaivojen kokoa mitataan yleensä sillä, kuinka monta konttia ne nielevät. Uuteen kanavaan mahtuvat jättiläiset kuljettavat parhaimmillaan lähes kolminkertaisen määrän (13 200 konttia) entiseen maksimikokoon verrattuna.

Kanava on Panaman lottovoitto, joka näytti pitkään ehtymättömältä. Ainahan mantereita voi kuitenkin myös kiertää. – Uudet sulut ovat erittäin tärkeitä. Meistä meinasi tulla rajoite maailmankaupalle, sanoo laajennushankkeen johtaja Ilya Espino de Marotta Ylelle.

Samalla naapurimaassa Nicaraguassa on virinnyt hanke kilpailevasta kanavasta. Tällä matkalla yritän käydä katsomassa, mitä konkreettista havitellun kanavan eteen on tehty.

Panamassa Nicaraguan hanketta pidetään toiveajatteluna, ja vielä vähemmän uskotaan siihen kunnianhimoiseen aikatauluun, että kanava valmistuisi jo vuonna 2019. Varustamoille kilpailu olisi mieleen, myöntää Peter Hinchliffe, maailman laivanvarustajia edustavan järjestön johtaja, mutta ei oikein jaksa uskoa Nicaraguan hankkeeseen.

Mika Mäkeläinen Panamassa.
Toimittaja Mika Mäkeläinen vieraili Panaman suurimmalla rakennustyömaalla.

Panaman kanava näkyy täällä kaikessa. Asutus on keskittynyt kanavan liepeille ja Panaman bruttokansantuotteesta 80 prosenttia tulee palveluista, lähinnä juuri kanavapalveluista.

Kanavan aikoinaan rakennuttaneet amerikkalaiset perustivat samalla kanavan hallintokaupungiksi Balboan. Tuohon nimeen törmää Panamassa jatkuvasti.

Tänään join Balboaa, maksoin balboalla ja kuljin pari kertaa kanavan kyljessä sijaitsevan Balboan kautta. Vasco Núñez de Balboa oli 1500-luvun alussa elänyt espanjalainen valloittaja ja löytöretkeilijä. Hän taivalsi ensimmäisenä – intiaanejahan ei valkoisten historiankirjoituksessa ole noteerattu – kannaksen poikki Atlantilta Tyynenmeren puolelle.

Sitä perua maan tunnetuin olutmerkki on yli sata vuotta ollut Balboa ja maan valuutan nimi on balboa – vaikka kierrossa ovatkin Yhdysvaltain dollarisetelit. Balboa-maine on kaventunut vain sikäli, että hänen nimeään kantava kanavakaupunki on nykyisin sulautunut osaksi Panamán kaupunkia.

Huomenna yritän käydä katsomassa, mitä ja keitä Panamassa oli ennen kanavaa ja Balboan tapaisia konkistadoreja.

3. päivä, Panamá: Vallankumouksen vetäjä vaihtui Kuubasta Venezuelaksi

Latinalaisen Amerikan ylivertainen, tosin jo pahasti rispaantunut idoli on marxilainen sissijohtaja Che Guevara. Jos Che pääsisi nyt kurkistamaan Panamán yliopistolle, hän olisi varmasti mielissään – niin paljon vallankumoustehtailijan ikonista kuvaa yhä monistetaan banderolleissa ja paidoissa. Panamán yliopistolla kun on pari päivää vietetty eräänlaista varjohuippukokousta, Latinalaisen Amerikan vasemmistoaktivistien kokoontumisajoa.

Jos Che kuitenkin pääsisi vilkaisemaan varsinaisen huippukokouksen puolelle, hän alkaisi luultavasti sisuuntuneena suunnitella uutta vallankumousta koko paatuneella mantereella. Kuubalainen kansandemokratia eli diktatuuri ei nimittäin enää ole muotia Latinalaisessa Amerikassa, ei edes Kuubassa, ja suurin osa läntisen pallonpuoliskon johtajista etsii nykyisin kansojensa hyvinvointia yhä avoimemmasta markkinataloudesta.

Ja mikä törkeintä – Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ja Kuuban presidentti Raúl Castro kättelivät molempina kokouspäivinä, keskustelivat tunnin ja käyttäytyivät kuin vanhat kaverit. Ei siis kuin vanhat toverit. Kuubaankaan ei voi enää luottaa vallankumouksen lipunkantajana. Mutta ei hätää, uusi kapinajohtaja on nousukiidossa.

Che Guevara kelpaa monen asian ajajaksi, tässä Bolivian aluevaatimusten tukena.
Che Guevara kelpaa monen asian ajajaksi, tässä Bolivian aluevaatimusten tukena.Kimmo Lehtonen

Panamán rapistuneella yliopistolla näkyi vasemmistolaisen aktivismin koko kirjo, kuin tuulahdus 70-luvulta, mutta yksi tuontiaate pääsi ääneen voimakkaammin kuin muut. Kyse oli jättimäisestä bolivariaanisesta invaasiosta. Venezuelan presidentin Nicolás Maduron hallinto oli roudannut paikalle noin 1200 vankkumatonta kannattajaansa.

Kuukausi sitten Yhdysvallat asetti kouralliselle Maduron käskyläisistä henkilökohtaisia pakotteita – viisumia Yhdysvaltoihin ei saa, ja heidän siellä oleva omaisuutensa jäädytetään. Vastavetona Maduro aloitti miljoonien nimien keruun adressiin, jolla tyrmättiin Yhdysvaltain puuttuminen Latinalaisen Amerikan menoon.

Vallankumousmatkailijoiden tehtäväksi jäi tuomita Yhdysvallat käsikirjoituksen mukaan. Yliopistolla siihen löytyi jo valmiiksi suotuista yleisöä, jolle Yhdysvaltain arkkikapitalistien kanssa veljeilevä Kuuba ei enää kelvannut esikuvaksi entiseen malliin.

Mutta oli paikalla muitakin kirjavien banderollien kanssa. Panamalainen Ligia Arreaga protestoi suuryrityksen riisinviljelyhanketta vastaan Dariénin maakunnassa, koska viljely kuivattaisi Matusagaratín luonnoltaan arvokkaan kosteikon.

Paikalla oli myös Dante Gómez, joka haluaisi antaa kaistaleen Chileä takaisin Bolivialle. Bolivia kun menetti merenrantansa sodassa Chilelle 1800-luvun lopussa ja on siitä lähtien mankunut sitä takaisin. Hanke voi edetä hitaanpuoleisesti, sillä omien sanojensa mukaan Gómez on ainoa Bolivian aluevaatimuksen kannattaja Chilessä.

Kuubalaisia paikalla ei kuitenkaan näkynyt. Tuore mielipidekysely Kuubasta on hätkähdyttävä: Obama on Kuubassa suositumpi kuin oma vallankumousveteraani Raúl Castro.

Paariavaltioksi vajonnut Venezuela on ottamassa Kuuban paikan Yhdysvaltain vastaisen vasemmistolaisen liikkeen johdossa, samalla kun Kuuba on ehkä vähitellen ottamassa paikkansa maailmassa.

Nicolás Maduro
Miksi Venezuelan presidentti Nicolás Maduro tuijottaa juuri tänne?Mika Mäkeläinen / Yle

Vieressäni huippukokouksen lehdistökeskuksessa istunut venezuelalaistoimittaja teki yhden minuutin tuttavuuden jälkeen tunnustuksen: hän vastustaa Maduroa, mutta tekee työtä hallituksen äänitorvelle, koska ei muutakaan voi. – Sinulle voin sen kertoa, hän uskoutui.

Taidan vain kuvitella, mutta mielestäni Maduro katsoi minua tuimasti kun hetkeä myöhemmin nappasin hänestä kuvan huippukokouksen käytävällä.

Opiskelijat taisivat olla ensimmäisiä, uskollisimpia ja samalla viimeisiä Che Guevaran fanaattisia kannattajia. Kuubassa harvoja kiinnostaa, mitä Che nykymenosta ajattelisi. Sosialistista fantasiavaltiota on rakennettu reilut puoli vuosisataa, eikä siitä juuri materiaalista hyvinvointia ole herunut. Nyt on Kuubassa aika kokeilla jotain muuta.

2. päivä, Panamá: Sotilaita, sekoilua ja salsaa

Amerikan maiden huippukokous on Panamalle jotain samaa kuin Ety-kokous Suomelle 1975 – piskuisen maan harvinainen tilaisuus loistaa hetken mantereen keskipisteenä. Panamalaiset, joiden kanssa asiasta puhuin, puhkuivat ylpeyttä isäntämaan roolistaan. Valituksia tulee kuulemma lähinnä siitä, että vieraat sotkevat normaalia elämää, katukauppiaatkin on häädetty pakkolomalle kokouksen ajaksi.

Panamán kaupunkikuva alkaa jo muistuttaa Dubaita tai Miamia.
Panamán kaupunkikuva alkaa jo muistuttaa Dubaita tai Miamia.Mika Mäkeläinen / Yle

Panama haluaa antaa itsestään mahdollisimman järjestäytyneen ja nykyaikaisen kuvan. Kun tarpeeksi tärkeitä vippejä tulee kylään, talo putsataan. Tässä tapauksessa Panamássa on ilmeisesti annettu vapaapäivä lähes kaikille, koska tunnen liikkuvani autiokaupungissa.

Risteyksissä näkyy pareittain poliiseja valvomassa liikennettä, jota ei ole. Löydän sentään taksin, joka huikeata kahden dollarin korvausta vastaan kiidättää minut akkreditointipaikan virkaa toimittavan rakennuskompleksin liepeille.

Teräsverkolla ja piikkilangoilla ympäröity compound – levottomien trooppisten leveysasteiden perinteinen rakennustapa suojautua katujen melskeeltä – näyttää lähinnä poliisileiriltä, joka ambulansseineen, busseineen ja aseineen on ilmeisesti varautunut kaikkiin mahdollisiin katastrofeihin.

Paitsi siihen, että toimittajien akkreditointijärjestelyt eivät toimi. Kansainväliseen kokousbyrokratiaan kuuluu, että mukaan haluavien toimittajien on jo viikkoja etukäteen pyydettävä päästä seuraamaan tapahtumaa. Panaman huippukokouksen osalta se onnistui kätevästi netissä. Toimitin vaaditut dokumentit ja sain kuittauksen, jonka mukaan kaikki on kunnossa.

Perillä selvisi, ettei akkreditoinneista ole tietoakaan, koska niistä vastaava henkilö on kadonnut. Järjestäjät improvisoivat, keräsivät toimittajalauman passien tiedot ja ryhtyivät rustaamaan akkreditointeja alusta uudelleen.

Mika Mäkeläinen

Mitään muita dokumentteja ei edes kysytty, joten periaatteessa kuka tahansa olisi voinut tekeytyä toimittajaksi ja saada lopulta kaulaansa lupalapun, jossa ei ole mitään turvatekijöitä ja jolla pääsee kokouspaikan lehdistökeskukseen.

Turvajärjestelyiden pitävyys ja pätevyys ei mitenkään korreloi poliisien määrän kanssa – siinä ei ole pihtailtu. Paikalle komennettu poliisi suostui hetken mietittyään kertomaan, että kokouspaikkaa vartioi 4000 poliisia. Univormujen kirjavuudesta päätellen tänne on haalittu sekalainen kokoelma kaikkia mahdollisia turvallisuusjoukkoja.

Itse lehdistökeskukseen pääsee puolihuolimattoman turvatarkastuksen kautta. Silloin kun virallista ohjelmaa ei ole, lehdistökeskuksessa soitetaan salsaa, joka ei suoranaisesti auta keskittymään asiaan.

Huippukokouskiemuroihin kuuluu se, että vaikka valtionpäämiehet käyskentelisivät parin seinän takana ja sadan metrin päässä, useimmat toimittajat eivät koskaan näe heistä vilaustakaan, vaan seuraavat huippukokousta suurilta videonäytöiltä.

Onnekas poikkeus tähän sattui, kun huomasin, että ulkona jututettiin Guatemalan presidenttiä Otto Pérez Molinaa. Änkesin presidentin seurueen luo heilutellen Guatemalan kunniakonsulin Jyrki Talvitien antamaa suosituskirjettä.

Varsinaiseen haastatteluun ei ollut aikaa, mutta presidentti arvioi lyhyesti (video Facebook-sivullani (siirryt toiseen palveluun)) kokouksen tärkeyttä. Historiallinen kokous, hän summasi, koska paikalla on myös Kuuba. Se olikin päivän konsensusmielipide.

1. päivä, Panamá: Keski-Amerikka kolmessa viikossa

Kun lentokone lähestyi Panaman rannikkoa, ensimmäiseksi erottuivat solakat tornitalot. Rantarivin hulppea pilvenpiirtäjäviidakko ei todellakaan näytä kehitysmaalta. Kun pääsin hotelliin, kasinon valomainokset maanittelivat ilmastoituihin pokeripöytiin ja ensimmäinen vastaan tullut ravintola riittävän aidon sushin kimppuun.

Maastopukuisen kenraalin takapajulasta on tullut jotain ihan muuta. Mielikuvani Panamasta ja koko Keski-Amerikasta onkin kaivannut päivitystä. Se onnistuu parhaiten ajamalla ja samalla ajattelemalla maat läpi.

Hotellini ikkunoitten alla luikertelee legendaarinen tie, jonka päät ulottuvat Amerikan ääriin.

Panamericana-valtatie.
Legendaarinen Panamericana-valtatie kulkee Panamán futuristisen keskustan läpi.Mika Mäkeläinen / Yle

Panamericana-valtatie (englanniksi Pan-American Highway) yhdistää Amerikan mantereen pohjoisen ja etelän. Maailman pisimmäksi ajokelpoiseksi tieksi valitun väylän mitaksi on saatu huikeat 48 000 kilometriä, Alaskan pohjoiskärjestä Argentiinan pampalle.

Näin siis teoriassa – kukaan ei tosin tullut koskaan rakentaneeksi reilun sadan kilometrin pätkää Panaman ja Kolumbian välissä, koska maasto oli liian vaikeaa. Viidakkovaellukselle en lähde minäkään, vaan otan tuntumaa tiehen vasta täällä, Panaman käytännöllisesti nimetyssä pääkaupungissa Panamássa.

Seuraavien kolmen viikon aikana hivuttaudun vähitellen Keski-Amerikan läpi kohti pohjoista, osin pitkin Panamericanaa, osin sekalaisia kinttupolkuja. Jos rikolliset tai viranomaiset – joita voi olla vaikea erottaa toisistaan – eivät tuo suuria mutkia matkaan, vappuna toivottavasti lennän Guatemalasta takaisin kohti Suomea.

21 päivää ja kuusi maata. Kaksi ensimmäistä, Panama ja Costa Rica, ovat suosittuja turistikohteita ja taloudellisesti täkäläisittäin menestystarinoita.

Kolmas maa Nicaragua taas uppoaa yhä syvemmälle yksinvaltaan. Moniongelmainen maa on köyhä, mutta eurooppalaiselle suhteellisen turvallinen.

Honduras, El Salvador ja Guatemala sen sijaan ovat valitettavasti nykyajan villiä länttä, erittäin kaunista mutta kuolettavaa seutua. Siellä murhataan enemmän ihmisiä kuin missään muualla. Käyn katsomassa, miksi näin on ja mitä ongelmille yritetään tehdä.

Yritän olla unohtamatta kaikkea hyvää, rohkeata, yllättävää ja muuten vain mielenkiintoista. Keski-Amerikka kun ei enää nykyisin ole mikään kokoelma apaattisia banaanitasavaltoja, joiden kohtalon sanelisivat äksyt upseerit tai takapihastaan mustasukkaiset Valkoisen talon isännät.

Tiivistyvät kauppasuhteet luovat hyvinvointia ja lähentävät maita toisiinsa. Maiden välisiä sotia tai perinteisiä sisällissotia ei nyt käydä missään läntisen pallonpuoliskon maassa. Kun arkkiviholliset Yhdysvallat ja Kuubakin hierovat rauhaa, on aihetta läntiseen perhejuhlaan.

Täällä Panamassa viikonloppua vietetäänkin Amerikoiden huippukokouksen merkeissä. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin paikalle odotetaan pallonpuoliskon kaikkien maiden johtajia, kun Kuubakin on kelpuutettu joukkoon.

Tämäkin on siis yhden sortin panamericanaa, yhteistä amerikkalaisuutta. Vaikka vasemmistolaiset Venezuela ja Nicaragua muistuttavat aatteiden ikuisesta taistosta, juuri nyt Amerikan maat nahistelevat keskenään vähemmän kuin aikoihin.

Viikonlopun huippukokouksen jälkeen jatkuu arki, jota kuvaan ja kuvailen kuudessa eri maassa. Parhaat palat näkyvät aikanaan Yle uutisissa myös television puolella. Juttumatkaani läpi Keski-Amerikan voi seurata lisäksi Facebookissa (siirryt toiseen palveluun) ja Twitterissä (siirryt toiseen palveluun). Niiden kautta minuun voi myös ottaa yhteyttä.

Matkareitin näet livenä tällä sivulla, jos yhteydet toimivat. Punainen katkoviiva näyttää toivottavasti ja todennäköisesti sekä kännykkäni sijainnin että oman sijaintini. Jos tiemme tahattomasti erkanevat, sinä seuraat kännykän matkareittiä ja minä olen jossain pulassa.

Tervetuloa takapenkille. Turvavyö kiinni, sillä meno Keski-Amerikassa voi vielä nykyisinkin olla aika kuoppaista.